NENE

Moni ei tiedä, että jättiläiset syntyvät pavunvarsista. Eivät mistään tavallisista tietenkään, vaan hopeisista taikapavuista. Vain niistä, joita jättiläinen hautoo vatsapussissaan, kuoriutuu jättiläisenpoikaisia. Siksi jättiläiset keksivät jalostaa kultamunia munivan kanankin; kaikista munista tuli kultaisia, mutta vain niistä, joita kana hautoi, kuoriutui samalla taidolla varustettu kana. Kumpaakin tapahtuu harvoin. Jättiläisillä ei ole juuri luontaisia vihollisia, joten lasten kasvatus ei yleensä ala kiinnostaa heitä ennen kuin huomattavan vanhoina, ja yksi jättiläinen elää keskimäärin viitisen sataa vuotta. Lisäksi jättiläiset kuoriutuvat pavuista niin pieninä, että rassaavat huomattavasti vanhempiensa ennestäänkin lyhyttä pinnaa, ennen kuin parin vuoden ikäisenä saavuttavat ensimmäisen kasvupyrähdyksen. Kanat taas… no, lemmikit ovat tässä tapauksessa vain tulleet isäntiinsä.

Kerran, erään pienen pojan ja parin suuren jättiläisen välisen onnettoman kahakan seurauksena kokonainen pavunvarsi kaatua mätkähti pitkin pituuttaan, halki peltojen, niittyjen ja metsien. Mikäpä siinä, poika oli saanut kultamunia munivan kanan ja sen myötä iäksi rikkauksia, joten häntä eivät valtakuntaan sinkoilleet hopeapavut kiinnostaneet. Jättiläiset taas olivat luonnostaankin lähinnä rauhaa ja hiljaisuutta kaipaavaa lajia, joten selkkauksesta kerrottujen tarinoiden levittyä heitä ei juuri huvittanut lähestyä papuja entisenkään vertaa. Hopeapavut kasvavat vain erityisen tarkoissa olosuhteissa, joten niiden kohtalo oli lähinnä mädäntyä.

Yhden pavun matka alkoi alusta saakka hyvin poikkeavalla tavalla. Kun pavunvarsi rymähti pohjoismetsän läpi, tuo papu irtosi ja putosi jokeen. Siinä se uiskenteli pitkän matkan ja kävi välistä sorsan ruoansulatusjärjestelmänkin läpi. Mutta taikapapu ei tietenkään ollut sorsan vatsahapoista moksiskaan ja päätyi muuttumattomana takaisin jokeen. Lopulta papu jäi kellumaan joen rauhalliseen uomaan, aivan metsänoidan mökin liepeille. Sieltä se ennen pitkää päätyi noidan kastelukannuun ja sitä kautta yrttipenkkiin. Noita ei huomannut papua, ja se sekoittui multaan.

Pavun matka olisi voinut jäädä siihen, jos kyseessä olisi ollut tavallinen yrttipenkki, mutta noidan mökin pihalla yrttipenkissäkin oli oikein käytettynä yhden hopeapavun verran taikaa. Tuon pavun tapauksessa se tarkoitti sitä, että se imi taikaa ympärillä kasvavista yrteistä. Ei tarpeeksi, että siitä olisi kasvanut uutta pavunvartta, mutta kuitenkin sen verran että papu kasvoi ja vahvistui.

Noita huomasi mitään tavallisesta poikkeavaa olevan tekeillä vasta kun yrtit hänen penkissään kuihtuivat. Tonkiessaan niiden kasvualustaa hän sitten löysi viikunankokoiseksi kasvaneen taikapavun. Noidalla oli kuitenkin valitettavan huono näkö, joten hän luuli papua tikanmunaksi ja nosti sen pihapuunsa koloon. Noita ei saanut selville mikä hänen penkkinsä oli kuihduttanut, mutta silloin hän oli jo heittänyt tikanmunan mielestään.

Niin siinä sitten kävi, että noidan pihapuun tikka hautoi papua, kunnes siitä kuoriutui… no, hyvin pieni jättiläinen. Jättiläisten hautomina pavut kasvavat noin kookospähkinän kokoisiksi, mutta tämä papu oli jähmettynyt viikunakokoonsa. Se oli kuitenkin imenyt noidan yrteistä tarpeeksi taikaa kehittyäkseen ja kuoriutuakseen. Eikä aikaakaan, kun metsänoita kuuli pihapuustaan lintujen kähisevän rääkymisen seassa selvää vauvan itkua.

Tässä tarinassa jättiläisemme on ehtinyt ikääntyä jo neljänsadan yli. Hän on kasvanut pitkän ihmisen mittoihin, hänen päänsä on tavallista leveämpi, samoin nenänsä. Hänen silmänsä ovat soikeammat, kätensä ja jalkansa isommat ja hiuksensa vahvemmat, mutta hän menee ihmisestä yhtä kaikki. Hän itse tietenkin tiesi jo varhain, ettei hän ollut tavallinen, sillä kaikki pitkät vuotensa hän on vanhentunut ihmisiin verrattuna huomattavan hitaasti. Syytä hän ei tiedä. Noidalle ei ikinä selvinnyt, että hänen löytämänsä, melko lailla ihmisen näköinen, mutta pienempi vauva, oli jättiläinen. Linnut olivat näet nielleet pavun haurastuneet kuoret. Noita arveli lapsen olevan jonkin menninkäisen tai keijun sukuinen, kenties hyvin omalaatuinen vaihdokas.

Noita ei voinut sietää ajatusta lapsen kasvattamisesta, joten hän antoi jättiläisen ensimmäiselle lapsettomalle pariskunnalle läheisessä kylässä, eikä sen koommin ilmaissut löydökilleen olemassaoloaan. Niinpä jättiläisemme ei tiennyt isänsä olleen pavunvarsi, äitinsä tikka, ja haltijakumminsa metsänoita.

Jättiläisen nimi on Nene, ja ihmisen mittapuulla hän on viettänyt huomattavan tavallista elämää, vaikka hänen tilanteensa on alusta saakka ollut kaikkea muuta. Nene asuttaa pientä taloa erään kaupungin kupeessa ja on elämässään kaikin puolin onnellinen. Hän tienaa erittäin mukiinmenevän elantonsa kotiopettajana; hänellä on ollut aikaa ja intoa hankkia hyvin kattavat tiedot ja taidot kaikista hyödyllisistä aiheista. Varsinkin maantiedossa ja ympäristön tuntemuksessa hän on vailla vertaa, ja hän puhuu sujuvasti toista kymmentä kieltä. Nenen utelias luonne on ikääntyessä säilynyt, jollei lisääntynyt. Hän on juuri kovin innostunut muinaiskielistä ja paikallistaruista. Nene saa mielenrauhaa puutarhansa hoidosta, sekatavara-asetelmien maalauksesta ja kynttilöiden valamisesta. Hän odottaa aina innolla tyyniä öitä, jolloin kynttilöitä voi polttaa ulkona ilman, että ne heti sammuvat. Nenestä on nimittäin rauhoittavaa nukahtaa kynttilöiden loisteessa, mutta hän on aivan liian varovainen jättääkseen ne yöksi palamaan sisälle. Nene ei pidä lyhdyistä; hänestä ne kahlitsevat tulen hengen.

Eräänä aamuna Nene oli menossa ruokkimaan vuohipariaan takapihalleen, kun hänen katseensa osui aidan takaa pilkistävään värikkääseen tilkkuhattuun, yhtä värikkääseen kuin hänen pihansa. Elleivät tilkut olisi olleet niin paljon pensaiden kukkia kulmikkaampia, se olisi saattanut hukkua niiden joukkoon. Nene unohti vuohet hetkeksi ja meni suoraa päätä selvittämään, mitä aidan takana tapahtui. Hänen arvauksensa osui oikeaan: aidan takana nukkui joku, jonkin sortin matkamies, pitkässä viitassa ja rinkka vierellään. Hän nojasi Nenen aitaa vasten.

Seudulla ei tavannut liiaksi uusia tuttavuuksia, joten Nenen uteliaisuus olisi havahtunut vähemmästäkin. Hän ei tuntenut epäluuloisuutta matkalaista kohtaan, joten hän olisi voinut vain antaa tämän levätä ja herätä omia aikojaan, olihan nyt niin lämmin sääkin. Mutta siinä tapauksessa matkamies olisi varmaankin ehtinyt lähteä ilman, että Nene enää koskaan tapaisi tätä.

Nene vilkaisi aidan yli kasvaneita pensaanoksia ja hänen silmiinsä syttyi hymy, kun hän ymmärsi miksi matkamies oli valinnut hänen aitansa ja nukahtanut sen viereen. Hän päätti rykäistä kovaa. Matkamies säpsähti. Hän hieroi silmiään ja alkoi hitaasti kääntyä.

– Toivottavasti karviaiset olivat mieleenne, sanoi Nene lempeästi. – Liittyisittekö seuraani aamiaiselle? Voisin tarjota parempaakin, mitä sanotte vaikkapa puolukkapiirakasta ja tuoreesta mansikkakukosta?

Matkamies ampaisi pystyyn ja alkoi hätäisen kumartelun ja anteeksipyytelyn. Hän oli siepannut hassun tilkkuhatun päästään ja puristi sitä käsissään paljastaen päänsä villit oranssit kiharat. Yleisesti ottaen häntä saattoi pitää juuri ja juuri nuorena. Nenelle hän oli siis joka tapauksessa vain pojankloppi. Hänen suurten silmiensä kirkkaus miellytti Neneä heti.

– Hyvä mies, minä en pilaile. Teillä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tahtoisin tosiaankin aamiaisseuraa.

Kun matkamies näytti edelleenkin nololta ja hämmennystä nieleskelevältä, Nene vilkaisi taas marjapensaita ja sanoi:

– Paljastan teille salaisuuden. En pidä karviaisista. Kasvatan niitä puhtaasti esteettisistä syistä ja toivon lintujen syövän ne ennen kuin ne mädäntyvät, jos en saa syötettyä kaikkia vieraille.

Tämä sai miehen naurahtamaan ja rentoutumaan hiukan. Hän pahoitteli vielä tunkeiluaan ja selitti saapuneensa kaupunkiin niin pimeällä ja väsyneenä, ettei hän ollut kyennyt muuhun kuin ajattelemaan ruokaa ja nukahtamaan lähes pystyyn. Nene moitti häntä vain harkitsemattomasta matkasuunnittelusta ja itsensä vaaraan saattamisesta. Toki nämä seudut olivat rauhallisia, mutta matkamies ei mitenkään ollut voinut olla siitä varma.

– Kun seuraavan kerran olette tuupertua pihani liepeille, niin yrittäkää ihmeessä kiemurrella edes ovea koputtamaan. Kyllä minulta yösija liikenee.

Lopulta matkamies myöntyi liittymään Nenen seuraan aamiaiselle, paljastihan hänen vatsansakin kurina, kuinka nälkäinen hän oli. Hyvä kahvi ja lämpimäiset saivatkin hänen kielenkantansa kirpoamaan, ja Nenen ensimmäisiin kysymyksiin vastattuaan hän kertoili sujuvasti itsestään. Hänen nimensä oli Väiski ja hän oli pari vuotta sitten todennut, että hänen kotikaupunkinsa oli yllätyksettömin ja tylsin paikka maailmassa. Sitten hän oli yrittänyt kaikkensa tehdäkseen siitä mielenkiintoisemman, mutta epäonnistuttuaan surkeasti hän oli sitten lähtenyt etsimään kiinnostavampia asuinsijoja puoliksi omasta tahdostaan, puoliksi olosuhteiden pakosta. Hän oli matkustanut vasta kuukauden. Nene kommentoi, ettei ollut sitten ihme, että hän ei näyttänyt vielä olevan kovin hyvä siinä.

– Ei minua matkustamaan ole tehty, Väiski sanoi päätään pyöritellen. – Olen varmasti parhaimmillani paikallani pysyessäni, kunhan ympärilläni vain tapahtuu jotakin mielenkiintoista. Sellaista, mistä sietää kirjoittaa. Dokumentointi on alani, mutta kotikaupungissani minun oli pakko kirjoittaa vain vanhojen virkamiesten elämäkertoja. Tylsempää hommaa saa hakea. Minä kaipaan laajempaa perspektiiviä, haluan löytää mielenkiintoisia tapahtumia ja elää niissä!

Väiski hiljeni, peläten innostuneensa liikaa, mutta Nene vain hymyili ja nyökytteli päätään. Väiski oli epäilemättä hyvin erilainen kuin Nene, mutta jotakin saamaakin hänessä oli, ja Nene tunsi ymmärtävänsä häntä, vaikkei kaivannutkaan elämäänsä seikkailuja.

– Minun näkökulmastani tätä kaupunkia rauhallisempaa saa hakea, Nene sanoi. – Mutta katsele toki ympärillesi täälläkin, eihän sitä koskaan tiedä, vaikka löytäisitkin jotain.

Yhteisiä keskustelunaiheita riitti siinä määrin, että Nenelle tuli kiire töihin. Väiski päätti jäädä kaupunkiin vähäksi aikaa, ja Nene olisi tarjonnut yösijaa, mutta totesi, ettei se oikein soveltunut Väiskin tarkoituksiin. Se mitä hänen uusi ystävänsä etsi, löytyisi todennäköisemmin kaupungin vilinästä, kuin metsän kupeesta.

Nenen elämä jatkui sinä päivänä tutulla mukavalla tavalla. Hän meni töihin pormestarin taloon opettamaan tämän tyttärille kieliä, maantiedettä, maalausta ja huilunsoittoa. Pormestari uusi vaihteeksi tarjouksensa kolminkertaistaa Nenen palkan, mikäli tämä muuttaisi hänen kartanoonsa ja olisi hänen lastensa kokopäiväinen opettaja. Mutta Nene jatkoi mieluummin pormestarin luota muihin kolmeen taloon, joissa kävi, ja joiden lapsista hän kovasti piti, vaikka saikin hiukan iloa siitä muistutuksesta, että häntä pidettiin kaupungin parhaansa opettajana. Sitä paitsi, Nene asui mieluummin omassa syrjäisessä talossaan.

Töiden jälkeen Nene suuntasi kohti kaupungin kirjastoa uusimaan sanakirjalainansa. Hän jäi hetkeksi vaeltelemaan hyllyjen väliin siltä varalta, että hänen silmiinsä osuisi jokin uusi kiinnostava vanha taru, mysteeri tai rituaalikirja. Hän osasi jo vanhoja kieliä siinä määrin, että kirjojen valikoima oli laajentunut hänen silmissään merkittävästi. Hän olikin pian valinnut pari uutta opusta ja kääntyi vielä yhdelle melko vieraalle hyllykäytävälle. Siellä hänen katseensa osui ensimmäiseksi ehdottoman tunnistettavaan tilkkuhattuun.

– Ja näin me tapaamme heti uudelleen! Väiski huudahti äkätessään Nenen, ja hänen silmänsä syttyivät loistamaan. – Usko tai älä, ajattelin juuri sinua ja kiltteyttäsi muori hyvä!

Nene tyrskähti hiukan.

– Ehtikö maailma kolhia sinua puolessa päivässä?

– Ei suinkaan, ei suinkaan, sanoi Väiski. – Kunhan vain pohdiskelin, että olen ollut tänään onnekkaampi kuin pitkään aikaan. Voin kutsua sinua ystäväkseni, ja tämä kirjasto näyttää itseasiassa lupaavalta! Olen löytänyt jo vallan kiinnostavan lähteen eräälle tutkimukselle!

Väiski katseli paksua vanhaan kirjaa käsissään leveästi hymyillen. Sitten hänen ilmeensä hiukan laiskistui.

– Yksi ongelma tosin on… en osaa lukea näin vanhaa kieltä.

Väiskin onneksi Nene ei ollut kyseisten merkkien parissa aivan tumpelo, ja tarjoutui auttamaan häntä. Niinpä Väiski vietti muutaman seuraavan illan ja melkein koko viikonlopun Nenen luona ja hänet pidettiin hyvissä ruoissa ja juomissa. Nene nautti hänen seurastaan ja Väiski osoittautui nopeaksi oppijaksi. Kirja ei ollut mahdoton tulkittava enää, kun oli sisäistänyt uudenlaisen merkkiluvun alkeet. Pyhäpäivän aamuna Nene löysi Väiskin tupansa sohvalta lukemasta, samassa asennossa, johon hän oli tämän jättänyt mennessään edellisenä iltana nukkumaan. Väiskin silmät seisoivat päässä ja näyttivät suorastaan pullistuneen. Hänen kasvonsa kielivät kauttaaltaan väsymyksestä, jonka hänen ilmeensä vaivattomasti ylenkatsoivat. Hän saavutti kirjan viimeisen sivun ja ponkaisi pystyyn ennen kuin Nene ehti toivottaa hyvää huomenta.

– Aika on tullut! Kaupungissa kaivataan meikäläistä!

– Jopas, sanoi Nene räpyttäen silmiään. – Odottaako kaupunki kahvin verran vai onko sitten jo liian myöhäistä?

Väiski oli jo menossa puolijuoksua ovelle, mutta pysähtyi ja hänen silmiinsä hiipi kaipaava katse. Hän tuli todistettavasti siihen tulokseen, että kaupunki odottaisi kolmekin kahvikuppia, eikä pari voileipää ja pala piirakkaakaan sitä kaataisi. Nene ei kysynyt, mitä Väiski aikoi, vaan antoi hänen juosta matkoihinsa selittämättä.

Kuten Nene oli odottanutkin, hänen vieraansa palasi sinä iltana näyttäen kertakaikkisen uupuneelta. Sen lisäksi hän näytti myös kertakaikkisen masentuneelta, eikä hän olisi ilmeisesti edes huomannut, että Nene oli tuvassa, jos tämä ei olisi tiedustellut mikä Väiskin mieltä painoi. Siihen Väiski vain nielaisi ja sanoi, että oli vetänyt vesiperän. Hän hoiperteli vierashuoneeseen, kaatui sängylle ja nukahti. Nene pudisteli itsekseen päätään ja veti tältä saappaat jalasta. Hän peitteli Väiskin huovalla ja päätti pestä tämän hatun ja viitan. Seuraavana aamuna hän antoi tämän nukkua ja jätti keittiöön helposti lämmitettävän aamiaisen ennen kuin lähti töihin.

Illalla palatessaan Nene löysi Väiskin tuvan pöydän äärestä, jälleen saman kirjan kimpusta. Hän katsoi Väiskiä myötätuntoisesti.

– Eikö kirja ollut vain epäonnen pesä?

Väiski vastasi katseeseen.

– Kyllä vain muoriseni, teen virhearviointia, hän sanoi hitusen hymyä äänessään. Hän näytti alistuneelta, mutta oli selvästi paremmalla tuulella. Eikä hänen tarvinnut sanoa olevansa pahoillaan sekavasta käyttäytymisestään, sillä Nene oli jo huomannut hänen ruokkineen vuohet, siivonneen kaiken mitä oli merkkikirjoitusta opiskellessaan levitellyt, ja tiskanneen astiat. Nene vilkaisi kirjaa ja nyökkäsi.

– Kunhan et kiduta sillä itseäsi.

– Ei ei, tämä on aivan ensiarvoisen tärkeää, sanoi Väiski, joten Nene ei väittänyt vastaan.

Jo seuraavana päivänä Väiski ilmoitti löytäneensä uuden suunnan, mutta Nene yllättyi, kun tällä oli yhä sama kirja kourassaan.

– Suonet minun käyttää vieraanvaraisuuttasi hyväkseni vielä jonkin aikaa, tutkimukseni keskittyy nimittäin tällä erää läheisiin metsiin!

Nene kysyi selitystä vasta myöhään illalla, kun Väiski palasi, nähtävästi mieliala korkealla. He istuivat kaakaokuppien kanssa tuvassa, Nenen eri muotoisten ja kokoisten kynttilöiden ympäröiminä.

– Kävi niin, että kuulin huhuja jonkinlaisesta kapinallisliikkeestä kaupungissa, päivänä jona tulin.

Nene pyöräytti silmiään.

– Olisin voinut kertoa sinulle, että niistä puhutaan aina, mutta ainakaan pormestarin kimppuun ei ole kukaan vielä käynyt. Enkä näe mitään syytäkään, hän osaa asiansa ja on hyvä mies.

Väiski kohotti olkiaan hymyillen.

– Seurasin kuitenkin johtolankaa ihmiseltä toiselle ja kuulin aina vain yksityiskohtaisempia juttuja. Kyseessä piti olla hyökkäys rangaistusjärjestelmää vastaan. Sitten kun kertojat loppuivat, päädyin kirjastoon. Minulla on teoria, että mikä tahansa paikallinen kapinallisryhmä on mitä todennäköisimmin esiintynyt samalla paikalla ennenkin. Historia toistaa aina itseään.

– Mutta kirjassahan kuvailtiin hautajaismenoja, Nene sanoi.

– Aivan, aivan, sanoi Väiski, – Minä näin siinä ilmiselvän yhteyden.

Nene ei nähnyt.

– Mutta ei sen väliä, koska etsin kuitenkin tätä joukkoa kirjan viitoittamana kohtalokkaana täydenkuun nousun iltana tuomiotalon alta, enkä löytänyt mitään. En edes kaipaamiani viemäreitä. Erehdyin.

Nene oli niin hämmentynyt kyvyttömyydestään seurata Väiskin ajatuksenjuoksua, ettei hän keksinyt mitään lohdullista sanottavaa.

– Sitten minä ymmärsin, että pitäisi ehkä etsiä sittenkin pikkurikollisia ja että he piilottaisivat saalistaan todennäköisesti metsiin… mutta löysinkin jotakin aivan muuta! Väiski jatkoi leveästi hymyillen. – Kirjassa ei ole kysymys ihmisten, vaan jonkin menninkäislajin hautajaisriiteistä! Tarkempi tutkimus viittaa selvästi siihen, että niitä on suorittanut jokin ihmistä lyhyempi laji. Jos riitit ovat paikallisia, sen täytyy tarkoittaa, että metsistä löytyy edelleenkin menninkäisiä.

Nene tuijotti Väiskiä ja yritti olla pitämättä häntä sekopäisenä.

– Se kirja, jonka piti liittyä kaupungin kapinallisliikkeeseen, jota ei sitten ollutkaan, johti sinut siis metsiin, pikkurikollisten perään, joita ei sitten ollutkaan ja jollain ihmeen kaupalla siitä metsästä sitten löytyikin jotakin muuta kirjaan liittyvää?

– Joskus näissä jutuissa käy sillä tavalla, Väiski nyökkäsi hymyillen. – Kaikki liittyy kaikkeen.

Nene oli samaa mieltä, mutta pelkäsi Väiskin aseman siinä yhtälössä olevan hiukan toisenlainen kuin tämä kuvitteli.

– Etsitkö sinä kotikaupungissasikin jotakin, mitä et onnistunut löytämään? Nene sanoi ja yritti poistaa epäilyksen äänestään.

Väiski mutristi hiukan suutaan ja pudisti sitten päätään surumielisesti hymyillen.

– Ei… siellä minä tosiaan löysin jotakin. Eikä minun olisi pitänyt löytää sitä.

Nene ei kysynyt enempää.

Muutaman päivän kuluttua Väiski ei ollut löytänyt menninkäisiä metsistä, mutta kertoili kovasti pikkuväen aiheuttamista jäljistä. Hänen yksityiskohtaisen kuvauksensa perusteella Nene arvioi ne oravien, pikkulintujen, minkkien, karhunpoikasten sekä ihmislasten aiheuttamiksi, mutta ei sanonut mitään. Hän epäili Väiskin masentuvan taas raskaasti, kun tämä tajuaisi, että juoksi olemattoman perässä, eikä sillä saisiko tämä tietää ennemmin vain myöhemmin ollut luultavasti mitään vaikutusta. Niinpä Nene katseli mieluummin iloista vierasta ja antoi hänen puhua pälpättää niin paljon kuin sielu sieti.

Eräänä iltana Väiski oli tavallista hiljaisempi, kun he istuivat tuvassa illallisen päätteeksi. Hän oli viettänyt taas päivän metsässä, mutta sen sijaan että hän olisi kerrannut tarkasti kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa, hänestä irtosi vain lauseenpuolikkaita. Hän saattoi aloittaa jonkin huomion kävystä tai kuopasta, mutta vaipua kesken kaiken hiljaisuuteen. Nene kääntyi neuletyönsä parista ja hymyili myötätuntoisesti, arvellen Väiskin itsensäkin huomanneen turhankin luontevan yhteyden oraviin tai jäniksiin. Väiskiä alkoi selvästi lannistaa, joten Nene teki parhaansa pitääkseen hymynsä tietämättömänä.

– Tänään ei taidakaan olla minun päiväni, sanoi Väiski yllättäen ja näytti pirteämmältä. – Siis puhukaamme sinusta!

Nene katsoi häneen aidosti yllättyneenä.

– Mitä kumman puhumista minusta voisi olla! hän nauroi ja kääntyi takaisin silmukoiden pariin.

– Mistä minä tiedän, vaikka sinä olisit koko kaupungin kiinnostavin henkilö! sanoi Väiski hymyillen, selvästi piloillaan. Se sai Nenen nauramaan entistä kovempaa. Hän huomasi toivovansa keskustelun jäävän siihen, mutta Väiski näytti jo tarttuneen uuteen ideaan.

– Haha! Väiski huudahti ja näytti siltä, että voisi alkaa taputtaa käsiään. – Olin sitten muuten kuinka tumpelo tahansa niin tuon naurun minä tunnistan. Sinulla on salaisuuksia!

Nene jähmettyi puoleksi sekunniksi, mutta nostaessaan katseensa puikoista, hän hymyili ystävällisesti.

– Poika-kulta, se minun täytyy sanoa, että vilkas mielikuvitus sinulla on.

– Totta puhut muoriseni, mutta se ei liity mitenkään tähän hetkeen, Väiski sanoi virnistäen.

Nene pudisti päätään.

– Ei näin vanhalla muorilla ole salaisuuksia.

– Entä sillä nuorella neidolla, joka joskus olit?

Nene vilkaisi ylös työstään tuhahtaen kevyesti.

– Minun elämässäni ei ole mitään, mikä voisi herättää mielenkiintosi.

– Kokeilisit edes. Aloitetaan helposta. Missä olet syntynyt?

Nenen puikot pysähtyivät. Hän huokasi ja laski neuleensa viereiselle pöydälle. Väiski hymyili itsepintaisesti ja Nene tarkkaili häntä hetken arvioivasti. Sitten Nene sanoi:

– Ikävä kyllä minun tapauksessani se taitaa olla vaikein kysymys.

Loppujen lopuksi Nene tarttui taas neuletyöhönsä, mutta kertoi samalla Väiskille kasvattivanhemmistaan ja kuvaili tälle lapsuuttaan. Hän yritti valita kaikkein vähäisimmät ja tavallisimmat ammattinsa, ja läheisimmät paikat, joissa oli asunut. Hänen kertomuksensa olisi voinut olla kenen tahansa, jonka vanhemmat olivat kuolleet aikoja sitten, joka oli muuttanut useaan otteeseen ja pitänyt opiskeluun uppoutumisesta. Väiski ei keskeyttänyt häntä kertaakaan.

– No niin, Nene sanoi puhaltaen ilmaa ulos nenästään ja kohottaen kulmiaan. – Olen varma, että olet jo pitkästynyt tähän tylsääkin tylsempään elämäntarinaan.

Nene epäili liioitelleensa ja vilkaisi siksi ylös. Väiski oli nukahtanut tuoliinsa. Nene naurahti itsekseen. Tarina oli tainnut olla juuri niin tylsä, kuin hän oli toivonut.

Seuraavana aamuna Neneä odotti ainakin sen kuukauden yllätys. Väiski oli laittanut aamiaista. Eikä se edes ollut katastrofi. Hän oli keittänyt kahvia, tehnyt varsin herkullisen näköisiä voileipiä ja jopa leiponut piirakan mustikoista, joita oli ilmeisesti kerännyt edellisenä päivänä metsästä tympäännyttyään. Hän ohjasi tupaan tulleen Nenen pöytään niin hymyssä suin, ettei tämä ensin saanut sanaa suustaan.

– Mikä sinuun nyt on iskenyt? Nene möläytti, kun Väiski istui häntä vastapäätä.

Tämä nauraa hykerteli hetken.

– Täytyyhän minun juhlia, ja kiittää sinua, että löysin uuden tarinan!

– Tarinan? Minkä kumman tarinan?

Nene hieroi vielä unisuutta silmistään.

– Sinun tarinasi, tietenkin!

Nene pysähtyi tuijottamaan Väiskiä äimänä. Väiski hymyili suu korvissa. Nenen kasvoilla ei ollut huvin häivääkään.

– Mutta sehän oli niin tylsä, että sinä nukahdit!

Väiski nauroi ja Nene näytti miltei loukkaantuneelta.

– Ei ei, minä ajauduin niin syvälle ideoideni syövereihin, että nukahdin. Sitä paitsi, en minä tarkoita sitä tarinaa. Tarkoitan tarinaa, jonka jätit kertomatta, ja… tarinaa, jota et tunne itsekään.

Nene tuijotti. Sitten hänestä tuntui, että hänen piti tehdä jotakin, joten hän ojensi kätensä maitokannua kohti, mutta kauhoi vain ilmaa.

– En käsitä mistä sinä oikein kuvittelet kirjoittavasi poika, Nene sanoi ja rykäisi. Hänen piti keskittyä, ettei hän kaatanut maitoa ohi kahvimukinsa.

– Hmm… se selviää aikanaan. Muoriseni, sinähän et ole ollut naimisissa?

– Kuvitteletko sinä, että olen jättänyt jonkin skandaalin pois eilisestä kertomuksestani?

Nene oli tarttunut ensimmäiseen päähänsä pälkähtäneeseen oljenkorteen. Väiski kuitenkin vain hymyili.

– En minä siitä tiedä. Ajattelin vain, että yli kolmesataa vuotta on pitkä aika elää yksin.

Nene huiskaisi kädellään kuin kärpästä.

– Mitä se sinulle kuuluu. Enkä minä sitä paitsi ole ollut yks…

Nene jähmettyi, ja hänen kätensä jäi sojottamaan hiukan pöydän yläpuolelle. Hän käänsi katseensa hitaasti Väiskiin.

– Haha! Sainpas! tämä huudahti tähdet silmissä syttyen.

Nene laski katseensa ja kätensä syliinsä.

– En käsitä…

– Älä nyt enää aloita muoriseni, Väiski keskeytti ja hymyili varovasti. – Saatan tosiaan olla mielikuvitukseni orja ja nähdä yhteyksiä siellä missä niitä ei ole. Mutta yhdessä asiassa minä kuitenkin olen ekspertti. Elämäkerroissa.

Se sai Nenen katsomaan häntä vakavana. Hän näytti valmiilta kuuntelemaan.

– Kertomuksesi olisi varmaankin mennyt läpi monelle muulle, mutta ota huomioon, että minäkin tunnen nämä seudut työni kautta. Olen kirjoittanut tarinoita ihmistä, jotka ovat asuneet ikänsä tässä maailman kolkassa. Kuopatuista ja edelleen porskuttavista. Olen kirjoittanut niin paljon, että joitakin yksityiskohtia on pakostikin jäänyt mieleen. Minulta ei voinut jäädä huomaamatta, kun kuvailit erään kaupungin toria sellaisena, kuin se oli noin kaksisataa vuotta sitten. Paikalla on nyt kirkko. Tajuttuani sen, huomasin samankaltaisia pienempiä yksityiskohtia monessa kohtaa elämäntarinaasi.

Nene huokasi raskaasti ja pyöritti sitten päätään.

– Olet sinä aikamoinen, hän sanoi ja hymy hiipi hänen kasvoilleen. – Kuka tahansa muu, kuka tahansa, siitä olen varma, olisi päätynyt siihen johtopäätökseen, että olen yksinkertaisesti keksinyt koko tarinani, ja siksi yksityiskohdat eivät täsmää.

Väiski raapi päätään.

– Niin joo. Hyvä, ettei tullut mieleen.

Nene ei voinut itselleen mitään, vaan purkahti nauruun. Nauruun, joka sai hänen silmänsä kyyneltymään, eikä hän loppujen lopuksi ollut enää varma itkikö vai nauroiko. Sitä jatkui, kunnes hänen kahvinsa oli viileää. Lopulta Nene niisti kuuluvasti lautasliinaan ja katsoi hämmentynyttä Väiskiä liikutus hymyssään.

– Että minun luokseni saattoikin maantieltä ajautua se ainoa ihminen, joka on valmiimpi ajattelemaan, että olen satoja vuosia vanha, kuin valehtelija.

Väiski kohotti olkiaan ja hänen kasvoilleen ilmaantui ironisen hymyn häivä.

– Outojen juttujen kanssa minä olen ollut niin monta kertaa väärässä, että todennäköisyys taisi tässä vaiheessa jo asettua puolelleni.

Nene nyökkäsi ja yritti tukahduttaa naurunsa.

– Entä se epäonninen juttu kotikaupungissasi?

– Ai se, Väiski sanoi mutristaen suutaan. – Etsin siis kyllä jotakin outoa. Mutta löysin vain padon, jota en ymmärtänyt padoksi ja aiheutin tulvan. Pankki kärsi pahimmat vahingot.

Väiski näytti niin vakavalta, että Nenenkin hymy hävisi. He tuijottivat toisiaan hetken aikaa silmäkään värähtämättä. Ja sitten molemmat purskahtivat uuteen raikuvaan nauruun.

Nene suostui pitkin hampain siihen, että Väiski alkaisi kirjoittaa hänen elämäkertaansa. Hän ei kaivannut minkäänlaista huomiota osakseen, joten hän vannotti Väiskiä olemaan käyttämättä mitään oikeita ihmisten tai paikkojen nimiä, mikäli hän aikoi tehdä kirjoittamallaan jotakin, ja siinäkin tapauksessa julkaisemaan sen keksittynä tarinana.

Väiskillä ei ollut mitään sitä vastaan. Häntä ei kiinnostanut pitivätkö muut hänen kirjoittamaansa totena vai taruna. Hänelle oli väliä ainoastaan sillä, että hän oli päässyt tallettamaan Nenen uskomattoman pitkän elämän.

– Minunkin on tainnut tulla aika myöntää eräs karu totuus, sanoi Väiski eräänä iltana haastateltuaan Neneä pitkään tämän lapsuusvuosista. – Se nimittäin, että suuret taitelijat tuppaavat olemaan parhaita siinä, mitä he itse vähiten arvostavat.

Nene kohotti yllättyneenä kulmiaan.

– Ettäkö sinä olisit parempi elämäkerturi kuin yliluonnollisen tutkija? Oletko nyt aivan tosissasi?

Nene sai itseasiassa suurta hupia heidän juttutuokioistaan. Väiskille oli helppo puhua, ja hän sai samalla neulotuksi niin paljon, että joululahjat olisivat valmiina jo lokakuussa.

– Oletko varma, Nene sanoi painokkaasti, – ettei tämä yllättävä tunne nyt vain johdu siitä, että minun pitkä elämäni lukeutuu niin helposti yliluonnollisten kiinnostuksenkohteidesi puolelle?

Väiski katsahti veikeästi hymyillen ylös muistiinpanoistaan.

– Ken tietää, hän sanoi. – Mutta onneksi minun ei tarvitse murehtia sitä ennen kuin olen yksityiskohtaisesti tallettanut kaikki elämäsi 423 vuotta.