Hän juoksi. Vaikka hänellä oli siivet. Kaksi herkkää, mutta niin vahvaa siipeä. En ollut koskaan nähnyt hänen lentävän. Nytkin hän vain juoksi eteenpäin. Hänen jalkansa olivat paljaat ja maa kostea sateen jälkeen. Omat askeleeni saivat ruohikon kohisemaan ja veden loiskumaan. Mutta hänen askeleitaan en kuullut.
Hänestä oli tullut kuin aave. En halunnut myöntää sitä, mutta jossakin sydämeni sopukassa tiesin miksi me juoksimme. En halunnut myöntää sitä. Juoksin vain, aivan kuin hän olisi paennut minua. Vaikka tiesin, ettei se ollut niin. Jos hän olisi paennut minua, hän olisi jo levittänyt kuutamonhohtoiset siipensä ja lentänyt pois. Siksi tiesin, että sydämessään hän halusi minun seuraavan.
Täysikuu loisti taivaalla. Se loi yöhön kirkkaan pimeyden. Sinä yönä mikään ei ollut kuten ennen. Ja kun aamu valkenisi, paluuta ei enää olisi.
Hän juoksi nyt pellon poikki. Yksikään heinänkorsi ei vahingoittunut hänen askeleistaan. Kaikkialla ympärillämme oli hiljaista. Omat askeleeni, oma hengitykseni oli ainoa ääni jonka kuulin. Pidin häneen välimatkaa, vaikka oikeasti olisin halunnut sulkea hänet syliini. Tässä yössä hän näytti yhtä aikaa niin hauraalta ja niin väkevältä, etten kyennyt lähestymään häntä.
Saavuimme metsän reunaan. Muistin, kuinka ennen olimme kulkeneet täällä, kaikessa rauhassa. Vailla pienintäkään kiirettä. Metsä oli ollut elossa. Se oli loistanut koko olemassaolollaan. Mutta nyt metsä tuntui jäätyneen. Mitään ei ollut jäljellä. Vain etäinen, hauras kaiku siitä, mikä joskus oli ollut. En tahtonut jälkien haalistuvan, mutta en voinut jäädä muistelemaan. Minun oli juostava eteenpäin.
Näin hänen juoksevan kohti hakkuuaukeaa. Puut kätkivät sen suloiseen verhoonsa, joka oli tänä yönä mustempi ja raskaampi kuin koskaan. Mutta kumpikin tiesi, että siellä se oli. Hän juoksi kaartuneiden koivujen muodostamasta portista. Kiihdytin askeleitani. Juuri nyt minun oli saatava hänet kiinni.
Keskellä aukeaa hän pysähtyi. Hänen katseensa kiiti pitkin taivaankantta. Täysikuu loisti nyt suoraan yläpuolellamme. Yhdessä tähtien kanssa se muodosti kupolin aukean ylle, kuin kätkien meidät. Erottaen meidän muusta todellisuudesta. Olin nyt aivan hänen vieressään.
Hän katseli yhä taivaalle. Hänen silmänsä toistivat jokaisen tähden, johon hänen katseensa eksyi. Halusin tavoittaa tuon katseen. Kosketin varovasti hänen kasvojaan. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Hän ei kääntänyt katsettaan. Hetken kuluttua hän painautui minua vasten. Kiedoin käteni hänen ympärilleen. Hän oli suloisen lämmin. Ilman kylmyys ei vaikuttanut häneen, vaikka se sai minut palelemaan.
Äkkiä hän perääntyi muutaman askeleen taaksepäin. Samalla hetkellä täysikuun säteet osuivat maahan ja hän astui juuri niiden alapuolelle. Minut valtasi pakokauhu. Yritin koskettaa häntä, mutta en enää voinut. Käteni kurkotti tyhjää ilmaa jossakin hänen takanaan. En voinut enää koskea häneen. Mikään tässä maailmassa ei voinut. Käteni meni hänen lävitseen, kuin miekan terä se halkaisi hänen kasvonsa tekemättä niihin jälkeäkään. Kuun säteet valaisivat hänet. Näin kuinka hän nosti katseensa.
Viimeinkin hän katsoi minuun. Hän hymyili. Se mursi minut. Tujotin vain häntä. Kyyneleet valuivat poskilleni. Olin jo oppinut tuntemaan hänen hymyilevän tuskansa. Hän ei sanonut sanaakaan. Ensimmäistä kertaa näin, miten hän, tuo enkeli, levitti siipensä. Ja lensi. Kuun säteitä pitkin. Ylös. Kauas saavuttamattomaan. Hetken olin näkevinäni kyyneleen hänen valkeilla kasvoillaan. Taivaansinisistä silmistä silmistä oli hetken nähtävissä vilpitön suru. Kuun säteet katosivat hänen mukaanaan. Niistä hän oli tullut ja niihin hän nyt katosi.
Pimeys alkoi väistyä. Auringon ensi säteet halkoivat ilmaa. Hetken ajan, sain taas kerran nähdä kuun ja auringon loistavan yhtä aikaa. Niin hauraina, mutta yhdessä.
Metsä oli taas elossa. Kuulin lintujen laulavan. Heinäsirkka siritteli jossakin taustalla. Metsä oli täynnä ääniä, mutta ne puhuivat kielellä, jota en ymmärtänyt. Ne lauloivat laulua, jota en edes halunnut kuunnella.
Kaikki oli poissa.
Täysikuu,
pimeys,
hiljaisuus,
enkelini.
Kaikki näytti olevan kuten ennenkin, mutta mikään ei voisi olla ennallaan.
Vain sydämeni oli jäljellä.
Back to: Short Stories
Leave a Reply