Mimina Optimus Maximus

Miminan elämä oli aina pyörinyt teatterin ympärillä. Tiiviin näyttelijäseurueen kasvatti tunsi tarinat ja niiden opetukset, sekä ihmiset naamioiden takana. Miminalle se kaikki oli hyvin arkipäiväistä. Arkipäiväistä tutulla, turvallisella tavalla, joka sisälsi intohimon ja heltymättömän kiintymyksen teatterin taianomaiseen tunnelmaan. Kaikki siellä tiesivät olevansa onnekkaita saadessaan elää taianomaisessa maailmassa joka päivä. Niin onnekkaita, että se hädintuskin mahtui uskottavuuden rajojen sisälle.

Mimina oli tiennyt tuon kaiken koko ikänsä. Olihan se itsestäänselvää, tuossa suljetussa maailmassa, jossa hän kasvoi. Kuitenkaan ei tarvinnut lähteä kauas huomatakseen, että missään muualla asiat eivät olleet niin.

Mimina oli lapsen mielensä huomassakin riittävän herkkävaistoinen huomatakseen, että teatterin taianomaisuus näyttäytyi vain pienelle osalle ihmisistä. Lavalla, omistautuneiden esiintyjien keskellä sekä katsomossa, luotettavan yleisön hengessä ja ennen muuta noiden kahden yhteydessä se taianomaisuus näkyi, eikä juuri missään muualla. Suuren enemmistön silmissä Mimina ja Miminan perhe, joka ei rajoittunut verisukulaisiin, olivat hulluja. Omasta mielestään he olivat valittuja.

Viiden-vanhana Mimina oli jo omaksunut tuon ajatuksen ytimen. Hän uskoi vakaasti kuuluvansa samaan läpitunkemattoman yhteenkuuluvaan ryhmään, teatterin valittuihin. Hän odotti jo tuolloin omaa vuoroaan astua näyttämölle ja kohdata uteliaana odottava yleisö, saada heidät nauramaan, saada heidät itkemään, tuntemaan näyttelijöiden esittämien tarinoiden kätketty totuus.

Pienenä Mimina tietenkin vain katsoi. Kun näytelmiä harjoiteltiin, Mimina istui katsomossa. Kun niitä esitettiin, Mimina istui katsomossa. Jopa silloin kun näyttämöllä ei tapahtunut mitään, Mimina saattoi istua siellä, piirtelemässä omia mielikuviaan lavan autioon tyhjyyteen. Jos Mimina ei istunut katsomossa, hän käytti melkein kaiken aikansa opetellen tanssijan taitoja seurueen jäseniltä, tai harjoitellen pienten huilujen soittoa, jotta pääsisi pian mukaan näytösten taustalle.

Kun Mimina oli seitsenvuotias, hän oli jo havainnut, etteivät teatterin jäsenet menneet naimisiin kuin keskenään. Mimina ei tiennyt miksi, mutta ei tuntenut tarvetta kysyä. Ulkomaailmasta välittyneen karun kuvan vuoksi hän tuskin tuli kaivanneeksikaan asiaan minkäänlaista oikaisua. Niinpä Mimina jo varhain julisti menevänsä isona naimisiin noin kymmenen vuotta vanhemman, pitkän ja tumman seurueen jäsenen Nonuksen kanssa. Mimina muistutti kaikkia siitä usein. Ei kuitenkaan siksi, että olisi muka jo niin nuorella iällä ollut niin tietoinen tunteistaan. Ennenmminkin se johtui siitä, että joka kerta kun Mimina sen sanoi, hän sai heleän naurun kajahtamaan kuuntelijoiden keskuudessa, ja silloin Miminasta tuntui ensimmäisiä kertoja, että ”näyttämö” oli hänen. Polvenkorkuinen Miminakin oli riittävä luomaan pieniä paloja teatterin taianomaisuudesta: hän saattoi saada ihmiset nauramaan.

Miminan suurin ihailun kohde ja esikuva oli hänen oma äitinsä Floriana. Miminasta tuntui mukavalta nähdä miten suuresti hänen äitiään seurueen keskuudessa rakastettiin. Floriana oli verevä ja kaunis, muita naisia pidempi ja hänellä oli matala, lempeä ja rauhallinen ääni. Lähes poikkeuksetta hän esitti näyttämöllä kaikki naispääosat. Mimina ehti varttua yhdeksänkesäiseksi ennen kuin hän ymmärsi siinä olevan mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli saanut nähdä jonkin muun teatteriseurueen esityksiä vain harvoin. Seurueet olivat pienempiä kuin heidän ja esiintyivät kaupungin kaduilla ja toreilla, joilla Mimina harvoin vapaaehtoisesti vietti aikaansa. Ajan myötä Miminan huulille nousi kuitenkin väistämätön kysymys: Miksi noissa esityksissä kukaan nainen ei koskaan näytellyt? Heitä näkyi aina vain soittajina tai tanssijoina kaiken taustalla.

Mimina sai vastahakoisia vastauksia kysymyksiinsä, mutta totuus valkeni hänelle pikku hiljaa. Sen jälkeen Mimina juoksi aikuisten asioita kaupungissa huomattavasti useammin kuin ennen. Hän halusi kasvaa yhtä pitkäksi kuin äitinsä. Hän halusi näyttää vahvalta ja puhua matalalla äänellä, jotta hän voisi näytellä jonakin päivänä seurueen mukana. Jotta turvallisen kaukana istuva yleisö luulisi häntä naista esittäväksi mieheksi, kuten hänen äitiäänkin. Se tuntui Miminasta vielä pitkään varsin kummalliselta ajatukselta. Miminalle itselleen hänen oma äitinsä oli maailmankaikkeuden naisellisin olento.

Miminan isä Blandus ei ollut koskaan esittänyt pienintäkään vastaväitettä tyttärensä haaveeseen näytellä teatterissa. Hän oli seurueen johtaja ja pitkälle roolitus näytelmissä jakaantui hänen arviontikykynsä mukaan. Joskus muitakin naisia tavattiin näyttelemästä kuin muita kookkaampi Floriana, mutta Blandus ei ottanut mitään riskejä. Normeista poikkeaminen ei saanut paljastua yleisölle. Mimina oli isänsä silmäterä, pieni lellikki ja Blandus seurasi tytön tanssijan ja soittajan taitojen kehittymistä tarkasti päästääkseen hänet mukaan lavalle niin pian kuin tyttö vain suinkin olisi siihen valmis.

Kumpikaan Miminan vanhemmista ei kuitenkaan saanut nähdä rakkaan tyttärensä todella esiintyvän. Sinä vuonna kun Mimina täytti kymmenen, kuolema korjasi kummankin hänen vahemmistaan. Floriana, sekä Miminan hartaasti toivoma pikkuveli menehtyivät keskenmenoon. Vaimoaan suuresti rakastava Blandus oli murheen murtama ja epäilemättä juuri siksi hänen terveytensä petti tavallista herkemmin ratkaisevalla hetkellä. Kaupungin vilinästä hieman erillään elävä teatteri seurue oli yleensä muita paremmin turvassa kulkutaudeilta, mutta kerran Blandus tunsi saaneensa jonkin tartunnan vietettyään kaupungissa tavallista pidemmän ajan. Siihen aikaan oli kuultu hiljattain kymmeniä kaupunkilaisia menehtyneen johonkin tautiin, joten Blandus teki pikaisen päätöksen olla vaarantamatta muita seurueen jäseniä. Hän jätti teatterin taakseen yön pimeyden turvin, eikä kukaan sen koommin nähnyt häntä.

Miminan setä Aulus otti vastuun seurueesta Blanduksen lähdön jälkeen. Hänen rakkautensa teatteria ja sen jäseniä kohtaan oli yhtä suurta kuin veljensäkin. Kahden seurueen johtotähden menetys ei kuitenkaan hevin lakannut näkymästä missään mitä teatteriseurue siitä asti teki.

Mimina ehti juuri maalata mielessään kuvan kivetykseen hajoavasta tynnyristä ja  vaalealle stolalle roiskuvasta tummasta viinistä, kun saikin onnekseen kierrettyä kätensä pienen tynnyrin ympärille. Hän huokasi helpottuneena. Drusilla, joka tynnyrin oli pudottanut oli vain ehtinyt läimäistä kädet suulleen kauhistuneena. Nyt hän purskahti huojentuneeseen nauruun.

– Jospa minä kuitenkin kantaisin tätä, Mimina ehdotti ja virnisti Drusillalle. Se oli lähempänä irvistystä kuin hymyä, eikä Mimina kyennyt kokonaan peittämään syyttävää äänensävyä ajatellessaan, miten raskaasti teatteriseurue olisi suhtautunut vaivalla maksetun viinin tuhlaamiseen. Drusilla myöntyi nolona.

– En käsitä miten noinkin pieni tynnyri saattaa olla niin painava, vaikka sinä kannat sitä aivan vaivattomasti, hän sanoi murjotten. Mimina vain hymähti. Hänhän oli vain harjoitellut pienestä pitäen tullakseen äitinsä kaltaiseksi. Ja kuitenkaan Mimina ei ollut perinyt äidiltään suuresti halajamaansa pituutta. Se olisi jo 14-vuotiaaksi ehtineessä tytössä kyllä näkynyt jos olisi ollut tullakseen. Ei hän lyhyt ollut, mutta ei häntä pitkäksikään voinut sanoa. Huolestuttuaan pituuskasvustaan Mimina oli entistä kovemmin halunnut kasvattaa voimiaan.

– Katso nyt minun käsiäni, Drusilla valitti. – Niin ohuet, että hävettää. Sinun ovat niin kauniit ja täyteläiset, aivan kuten kaikki sinussa. Sopisit vaikka minkä mahtimiehen vaimoksi.

Mimina nauroi, kuten aina Drusillan tavalle päästää suustaan vaikka mitä mahdottomuuksia.

– Älä sano tuollaista edes leikilläsi! Vähääkään vakavamielisempi vetäisi samantien herneet nenään, Mimina moitti. – Sitä paitsi, minä olen kuulunut Nonukselle koko ikäni. Ja Aulus-setähän on määrännyt, että menemme naimisiin ensi kesäkuun lopussa. Hänen mielestään ei ole tarpeen viivyttää isäni määrämän kihlauksen täyttymistä nyt kun jokainen voi nähdä, että minä olen virallisesti nainen, hän lisäsi ylpeänä.

– Sen verran kuitenkin pitää näköjään viivytellä, että odottaa kesäkuuta. Luonnon hedelmällisyyden suotuisia päivä!

Drusilla elehti dramaattisesti.

– Setäsi on niin kovin taikauskoinen, että kaikki sitä ennen tulevat häille suotuisat päivät eivät ole tarpeeksi suotuisia.

– Mutta ymmärtäähän sen, Mimina sanoi olkiaan kohauttaen. – Sekä minun että Nonuksen vanhemmat ovat kuolleet. Äitini vieläpä keskenmenoon.

Mimina tiesi, että Blanduksen ja Florianan menetys oli jättänyt Auluksen mieleen pysyvät haavat siinä missä Miminankin.

– Aulus-setä vain yrittää suojella meitä kaikilta avioelämää uhkaavilta vaaroilta. Hän pelkää, että vanhempiemme kohtalo seuraa meitä, jos emme tee kaikkea liiton suhteen pilkulleen oikein.

– Ettehän te kyllä oikeasti edes pysty, Drusilla sanoi. – Sinä ja Nonus asutte jo samassa kodissa. Mikään ei tule käytännössä muuttumaan kovin paljon.

Mimina jäi pohtimaan ystävänsä sanoja. Niissä tuntui olevan jotain järkeä, joka puhui taikauskoisuutta vastaan. Drusilla oli huolimaton, jopa haihattelija, mutta kukaan muu Miminan tuntema ihminen ei suhtaunut yhtä skeptisesti iänikuisiin tapoihin.

Sinä iltana Mimina esiintyi rakkaan teatterinsa näyttämöllä muiden ikäistensä tyttöjen lailla, tanssien ylistystä näytelmän sankarille. Miminan debyytistä oli kulunut lähes päivälleen kolme vuotta, mutta vielä hän ei ollut päässyt toteuttamaan haavettaan näytellä, vaikka esiintyikin soittaen tai tanssien jokaisessa seureen esityksessä.

Näytelmän Vuorileijonan kesyttäjä loppussa oli kohtaus, jossa näyttelijät olivat jo poistuneet lavalta ja tanssijatytöt saivat yleisön jakamattoman huomion. Se oli uutta ja Aulus oli suhtautunut siihen varauksella, valmiina vetämään ohjelmanumeron näytelmästä, jos katsojat osoittaisivat tyytymättömyyden merkkejä, mutta niin ei ollut tapahtunut. Tänään Mimina tanssi jo seitsemättä kertaa nauttien ihastelevista huudahduksista ja aplodeista. Nymfien tervehdys kiihtyi loppua kohden ja päättyi sitten äkisti. Se sai katsojat aina hiljentymään, sitten taputuksia ja vihellyksiä alkoi sadella näyttämölle. Mimina niiasi keveästi muiden mukana ja liihotteli tiehensä.

 – Sinähän olit eilisen näytöksessä loistavassa vireessä, Mimina sai yllätyksekseen kuulla seuraavana päivänä usein kovin harvasanaiselta Cassialta mennessään tämän kanssa etsimään torilta halpoja kasviksia. Hän oli toinen niistä kahdesta naisesta, joilla tällä hetkellä oli mahdollisuus näytellä seurueen esityksissä ja Cassialta saadut kohteliaisuudet olivat harvinaista herkkua. Mimina punastui mielihyvästä. Cassia ei muistuttanut ollenkaan lempeää Florianaa, mutta hänellä oli kuitenkin äidin kuoleman jälkeen ollut Miminan elämässä eräänlainen opettajan rooli ja Mimina kunnioitti Cassiaa valtavasti.

– Eihän se ole mitään, Mimina vastusti. – En ainakaan koe olevani mitään ennen kuin voin esiintyä oikeasti kuten sinä.

Nuo sanat saivat epäilyksen sekaisen surun häivähtämään Cassian kasvoilla. Samanlaisen ilmeen Mimina oli saanut usein nähdä kaikkien aikuisten kasvoilla viimesten kuukausien aikana aina, kun joku oli puheessaan viitannut tulevaisuuteen. Mimina oli huomannut sen näyttävän kaikkien silmissä hämärämmältä kuin koskaan aikaisemmin.

– Minä tiedän, ettei meillä mene tällä hetkellä kovin hyvin, Mimina sanoi epäröiden. – Yleisöä tulee vähemmän kuin koskaan aikaisemmin… mutta onhan katsojamäärä aiemminkin vähentynyt. Kai sen voi olettaa kasvavan jälleen?

Cassian ilme kuvasti epätietoisuutta, mutta hän ei tapojensa mukaan mielellään sanonut ajatuksiaan ääneen. Sitten hän kääntyi äkkiä katsomaan muualle.

– No mutta, tuoltahan näkyy tulevan tänne päin sinun sulhosi, Cassia sanoi hymyillen. – En halua pidätellä sinua. Selviän kyllä ostoksista yksinkin, joten sinä voit mennä ilahduttamaan häntä seurallasi.

Cassia taputti pikaisesti Miminan olkaa. Mimina tajusi kyllä, että Cassia ei halunnut vastata hänen kysymyksiinsä sen enempää ja käytti hyväkseen tilaisuuden lähettää Miminan pois. Mimina päätti vain hymyillä ja lähti Nonusta vastaan yrittäen karistaa epäilyksen mielestään.

Mimina ja Nonus kävelivät yhtä matkaa ulos kaupungista jutellen arkipäiväisyyksiä. Mimina ei kuitenkaan voinut välttyä ajattelemasta tuon tuostakin Cassian huolestuneita kasvoja, jotka saivat hänet tuntemaan kuukausia kasvaneen levottomuuden nyt paljon selvempänä kuin ennen. Nonus, joka oli tuntenut Miminan syntymästä saakka ei tietenkään voinut olla huomaamatta, että hänen mieltään painoi jokin. Mimina mietti hetken miten vastaisi, koska arveli, että Nonus tiesi häntä paljon yksityiskohtaisemmin miksi kaikki vaikuttivat niin huolestuneilta.

– Luuletko sinä, että meidän elintapaamme uhkaa jokin muukin kuin katsojalukujen pieneneminen? Mimina kysyi lopulta.

Nonus hätkähti selvästi tytön suorasukaisuutta, mutta sitten hänen kasvoilleen nousi huvittunut hymy.

– Sinä olet aina ollut tarkkaavainen, Nonus sanoi. – Ja minua alkaa toden totta epäilyttää enemmän kun kuulen omat epäilykseni sinun suustasi.

Mimina huokasi.

– Eivätkö Aulus-setä ja muut ole kertoneet sinullekaan mitä tapahtuu?

– Vihjailleet vain, Nonus sanoi kohautten olkiaan. – Sanoneet, että jos olen huolissani minun ei pitäisi ehkä osoittaa sitä nuoremmille.

– Typerää salailua! Luulevatko he ettemme vaistoa jos jokin vaivaa heitä? Mimina sanoi tulistuen. Sitten hän tuli ajatelleeksi asiaa enemmän aikuisten näkökulmasta.

– Toisaalta, he eivät varmaan itsekään osaa sanoa kuinka huolissaan tulisi olla. Haluaisin ainakin uskoa, että he kertoisivat kaikille jos tietäisivät mitä tuleman pitää.

– Pelkästään aikuisten levottomuusko on saanut sinut pohtimaan tätä kaikkea? Nonus kysyi mietteliäänä.

– Ei aivan, Mimina myönsi. – Minua on häirinnyt myös se, että Cassia ja Valeria ovat alkaneet käyttää pallaa.

Nonus raapi päätään.

– Niinpäs ovatkin, nyt kun mainitsit, hän sanoi, mutta ei näyttänyt ymmärtävän mitä Mimina ajoi takaa.

– Eikö se sinusta ole epäilyttävää, Mimina ihmetteli. – Eivät he koskaan ennen ole käyttäneet pallaa. Ei kukaan ole.

– Mistä minä tietäisin mitä naisten päässä liikkuu, Nonus tuhahti. – Ehkä he vain haluavat erottua muista kun ovat ainoat näyttelevät naiset.

– Päinvastoin! Mimina huudahti. – Minusta tuntuu että he piilottelevat itseään. Näyttämöllä kasvot ovat naamion peitossa. Kun he käyttävät pallaa, kasvot ovat ainoa osa joka on näkyvissä. Eikö sinusta tunnu, että he käyttävät pallaa, jottei kukaan tunnistaisi heidän näytelleen teatterissa?

Nonus näytti mietteliäältä, muttei kovin vakuuttuneelta.

– Äitisi ei käyttänyt pallaa, Nonus sanoi epäröiden.

– Jospa hänen ei tarvinnut. Jospa se, mistä kaikki ovat huolissaan on naisnäyttelijöiden paljastuminen. Ehkä joku on alkanut epäillä sitä. Jospa paljastumisen vaara on tullut huomionarvoiseksi vasta nyt?

Nonus näytti yhä epäuskoiselta, mutta myönsi vastahakoisesti, että Mimina saattoi olla oikeassakin.

Kun Mimina ja Nonus saapuivat kotiin, Drusilla juoksi heti heitä vastaan.

– Voi mitä me nyt teemme, olemme ihan pulassa! Hän huudahti dramaattisesti. Mimina ja Nonus ehtivät aavistaa pahaa juuri käymänsä keskustelun vuoksi.

– Valeria ilmeisesti katkaisi jalkansa! Ja hänen pitäisi esiintyä Psykhenä tänä iltana!

Mimina ja Nonus huojentuivat silmänräpäykseksi, mutta huolestuivat sitten Valeriasta ja näytelmän kohtalosta. He tiesivät, ettei seurueella olisi varaa perua yhtään esityksiä.

Valeria lepäsi makuuhuoneessa, jossa kaikki vanhemmat naiset nukkuivat ja näytti kovin kohtaloonsa alistuneelta. Joukko seurueen jäseniä hääräili hänen ympärillään ja päivitteli mitä nyt olisi tehtävä. Kaikilla miehilläkin oli jo rooli. Silloin Valeria itse kiinnitti huomionsa huoneeseen astuneeseen Miminaan.

– Eikö Mimina voisi olla Psykhe? Hän ehdotti kakkien yllätykseksi. Mimina järkyttyi niin, että pudotti kantamansa taljat jotka oli saanut tehtäväkseen tuoda Valerian jalan tueksi. Kakki tuijottivat häntä hämmentyneinä. Sitten, yksitellen seurueen jäsenenet alkoivat hymyillä tai nyökytellä päätään.

Mimina hengitti raskaasti ja odotti hetkeä jolloin astuisi näyttämölle. Tässä se nyt vihdoin tulisi. Hänen iänikuinen unelmansa. Mimina ei kyennyt vielä tuntemaan onnea siitä, että saisi todella astua lavalle näyttelijänä. Sillä hetkellä hän oli aiva kauhuissaan. Mimina tiesi että osaisi esittää Psykhen roolin. Hän oli ollut mukana soittajana ja seurannut joka ikisiä harjoituksia. Hän olisi osannut minkä tahansa hahmon vuorosanat. Siitä huolimatta hän oli kauhuissaan. Mimina ei kuitenkaan ehtinyt enää ajatella. Hänen oli astuttava esiin.

Lavalle päästyään Miminan mieli oli vapaa hänestä itsestään. Hän ei ollut enää Mimina. Sillä hetkellä hän ei ollut mitään muuta kuin Psykhe. Edes se, että Nonus oli Eros ei tuonut Miminaa takaisin. Nonustakaan ei ollut, koska Psykhe ei tuntenut häntä.

Yleisö rakasti Miminaa ja Mimina rakasti yleisöä. Esityksen jälkeen hänen oli vaikeaa palata takaisin maanpinnalle. Kun Mimina viimein tunsi jälleen olevansa Mimina, hän tiesi, ettei koskaan, ikinä voisi unohtaa tätä ensimmäistä todellista rooliaan näyttämöllä. Tuo taianomainen ilta säilyisi Miminan sydämessä, vaikka mitä tapahtuisi.

Ja niin se säilyikin. Siitä Mimina kykeni pitämään kiinni koko elämänsä. Hän ei kyennyt pitämään kiinni Nonuksesta, jonka kanssa oli jo pikkulapsesta asti uskonut menevänsä naimisiin. Kun hän menetti Nonuksen keuhkokuumeelle, hän ei tiennyt mitä tämä oli loppujen lopuksi merkinnyt hänelle. Mimina tiesi surevansa ystävää, jonka oli tuntenut koko ikänsä, mutta sen enempää hän ei tunteistaan osannut sanoa.

Mimina ei kyennyt pitämään kiinni edes rakkaasta teatteriseurueestaan. Oliko loppujen lopuksi ollut vain ajan kysymys milloin joku huomaisi heidän rikkovan sääntöjä, pitävän naisia näyttelijöinä? Ja mitä siitä luonnollisesti seurasi? Nöyryytys. Teurastus. Moni ei päässyt pakoon ja Mimina joka tuli Felix-nimisen seurueen jäsenen pelastamaksi, toivoi monta vuotta, että olisi kuollut muiden mukana. Drusillan mukana, joka oli ollut hänelle kuin sisko. Cassian mukana, joka oli opettanut hänelle niin paljon. Valerian mukana, jota ilman hän ei olisi kokenut taianomaista iltaansa Psykhenä.

Mimina ja Felix matkasivat Miminan Aulus-sedän kanssa mahdollisimman kauas entisiltä asuinsijoiltaan ja yrittivät sopeutua kaupungin elämään. Mimina ja Felix saivat töitä kylpylästä ja elättivät yhdessä ikääntyvää Aulusta. Mimina osasi valmistautua Felixin kosintaan ja tiesi, että Aulus hyväksyisi Miminan menevän naimisiin sen miehen kanssa, joka hänet oli pelastanut kuolemalta. Eikä Miminalla ollut mitään syytä kieltäytyäkään. Aulus-setä ei elänyt enää kauaa nähtyään viimein kasvattinsa menevän naimisiin.

Mimina eli pitkän elämän. Felix kuoli ennen häntä. Heidän lapsensakin kuolivat ennen häntä, toiset jo pieninä, toiset aikuisina. Mimina piti sukulaistensakin kuoltua yksin pystyssä kauppaa, jonka hän ja Felix olivat perustaneet.

Mutta Mimina oli onnellinen, eikä Mimina ollut oikeasti yksin. Kaikki tunsivat Miminan. Hän oli kulmakunnan tarinamummo. Kaikki lapset, kaikki nuoret ja aikuisetkin kävivät hänen luonaan, auttelivat häntä arjen askareissa. Kaikki halusivat kuulla mitä jännittävää kerrottavaa Mimina-muori seuraavana päivänä keksisi.

Ja toden totta, Miminan tarinavarasto oli ehtymätön. Kukaan ei tuntenut tarinoiden maailmaa niin kuin hän. Hänen kerrontansa oli niin eläväistä, että hän sai kuulijan elämään tarinaa sen henkilöiden silmillä ja sydämellä. Ja jos kaupunkilaisilta olisi kysytty mikä oli kaikkein ihmeellisintä ja taianomaisinta mitä Miminalla oli kerrottavanaan, jokainen olisi luultavasti vastannut samalla tavalla. Mikään ei ollut suurempaa kuin tarinat Valituista.