Ilkitöitä

Olipa kerran prinssi, jolla oli tylsää. Hän ei ollut aivan tavallinen prinssi, sillä ihmiset harvemmin vaivautuivat kutsumaan häntä hänen nimellään. Oli prinssi Philipiä ja prinssi Florestania ja prinssi Erikiä, mutta häntä ihmiset puhuttelivat enimmäkseen Uljaaksi Prinssikseen, Ylhäiseksi Prinssikseen, tai sitten vain Prinssikseen. Hän oli vain prinssi. Kenties hän oli itsekin liian tylsä ollakseen enempää.

Erityisen tylsää prinssillä oli tanssiaisissa, joita linnassa järjestettiin sitä tahtia, että seuraavia suunniteltiin, ennen kuin edelliset olivat ohi. Kuningas sanoi, että sillä tavalla prinssillä oli suurin todennäköisyys löytää sopiva vaimo, ennen kuin jompikumpi heistä tulisi liian vanhaksi, kuningas hallitsemaan ja prinssi olemaan prinssi. Prinssi kuitenkin tiesi, ettei hän oikeasti kiinnostanut tanssiaisissa ketään. Ei edes oikotienä valtaan tai rikkauksiin. Niitä oli kaikilla kutsuvierailla omastakin takaa. Tanssiaiset olivat vain kaikkien sinne kutsuttujen neitojen estradi toistensa kanssa kilpailemiseen. Prinssi ei halunnut siihen osaa eikä arpaa. Niinpä hän katoili tanssiaisista kesken kaiken siinä määrin, että teki itsestään vielä entistäkin vähemmän houkuttelevan: Oli jo yleinen käsitys, että valtakunnan prinssin terveys oli varsin heikko.

 Kuten jokaisella kunnon prinssillä, oli tylsistyneelläkin prinssillä yksi kunnon ystävä. Tämän ystävän nimi oli Lanry, hän oli linnan vartioston päällikön poika, ja hän suvaitsi aina kutsua prinssiä tämän nimellä.

 – William, kuomaseni, jos sinulla on niin kovin tylsää, tee hyvä mies asialle jotakin, äläkä vain tuhlaa aikaasi murjottamalla päivät pitkät, sanoi Lanry eräänä päivänä ystävälleen, joka makoili tapansa mukaan mahtipontisen parvekkeensa kaiteella ja pelasi shakkia itseään vastaan. Lanry oli sanonut samaa jo monta kertaa aikaisemminkin, eikä prinssi William ollut ottanut kuuleviin korviinsa. Hänen mielestään siitä aiheutui liikaa vaivaa. Yleensä Lanry vain pudisti päätään.

Tänään hän kuitenkin sanoi:

 – Täytyy olla melko hullu ja omata melkoiset hoksottimet, että voi tosissaan pelata shakkia itseään vastaan. Minusta olisi joskus hauska nähdä, että käyttäisit sitä hulluutta ja niitä hoksottimia johonkin hiukan produktiivisempaan. Noin niin kuin vaikka täysin päättömiin ilkitöihin. Sillä tavalla sitä tehdään elämästä mielenkiintoista.

Sen sanottuaan Lanry liihotteli parvekkeen ovesta liuhuletti heiluen. William jäi tuijottamaan ystävänsä jälkeen. Hetken aikaa hän näytti aivan liikkumattomalta, hänen katseensa lasittuneelta. Sitten, niin nopeasti että se taisi sittenkin olla vain kuvitelmaa, hänen huulillaan käväisi hymy ja silmissä hullunkiilto. Mutta sillä hetkellä hän näytti jo yhtä tylsistyneeltä kuin aikaisemminkin. Hän kääntyi shakkaamaan valkoisen kuninkaan.

Kun ilta koitti, prinssi William oli vaellellut ympäri linnaa enemmän kuin hänellä oli tapana ja lopulta päätynyt pyytämään isältään jotakin. Se oli niin harvinaista, että kuningas ihan säikähti ja suostui oikopäätä pysähtymättä miettimään mihin oikein antoi suostumuksensa. Vasta hetkeä myöhemmin hänen kulmansa tosissaan kurtistuivat ja hän kysyi:

– Mutta minkä vuoksi? Miksi kummassa sinä haluat kutsua rahvasta tanssiaisiin? Moinenhan on aivan ennenkuulumatonta!

– Mutta isä, tottahan sinä ymmärrät, että paras vaimo minulle löytyy tavallisen kansan parista. Olemmehan me kuninkaalliset eläneet linnoihimme sulkeutuneina jo niin kauan, että veremmekin on vieraantunut alamaisistamme. Kuka voisi olla parempi kuningatar kuin sellainen, joka ymmärtää kansaa omakohtaisesti?

Kuningas jäi räpyttelemään silmiään ja lupasi pohtia asiaa, vaikka uskoikin, että kuningattaren täytyisi olla siniverinen. William poistui isänsä huoneistosta ja törmäsi heti oven takana Lanryyn. Tämän silmät seisoivat ymmyrkäisinä päässä.

– Ja mistähän helvetistä tuossa oli kysymys? kysyi Lanry, ja lähti kulkemaan Williamin vierellä.

– No mutta, minähän vain noudatin sinun neuvoasi, vastasi William monotonisesti. Lanryn silmät suurenivat ja kulmat nousivat liian pitkien hiusten alle piiloon.

– Hei, minä kyllä päästelen suustani niin paljon kaikkea tyhmää, ettei siinä itsekään pysy perässä, mutta muistaisin takuulla, jos olisin käskenyt sinun hankkia piian vaimoksi!

William kohautti lyhyesti kulmiaan.

– Kokeilin neuvoasi, hän painotti. – Tein juuri ensimmäisen ”ilkityöni”. Ajattelin aloittaa jostakin kevyestä, joten päädyin vain hiukan koettelemaan isäni maailmankuvaa.

Lanry tuijotti ystäväänsä leuka rinnuksilla koko tovin ennen kuin purskahti raikuvaan nauruun.

– Niin sinun tapaistasi! Lanry hekotti. – ”Ilkityösi” ovat niin vinksahtaneita, että ihme, jos itse tunnistat ne sellaisiksi!

William ei kokenut tarvetta sanoa siihen mitään, ja Lanry jatkoi nauramista kunnes hänen kurkkuaan kuivasi. Sitten hän sanoi:

– Minä ajattelin jotakin hiukan teknisempää. Sinä voisit takuulla viedä tavalliset hajupommit ihan uudelle tasolle. Linna olisi sekaisin viikon…

– Tämä riittää, William sanoi. – Kerron isälle huomenna, etten ollut tosissani.

– Älä ihmeessä! Lanry pisti väliin miltei järkyttyneenä. – Anna hänen nyt järjestää ne juhlat! Pilasta tulee sentään jotakin, kun hän joutuu näkemään kaiken sen vaivan. Ajatuksesi on ehkä alkujaan laimea, mutta tarkemmin ajatellen siitä voi saada paljonkin irti.

William hieroi leukaansa mietteliäänä.

– Aikomukseni ei ollut tehdä mitään niin suurieleistä, mutta myönnän, että ajatuksessa on puolensa. Ainakin se tuo tänne hiukan vaihtelua.

Lanry huokasi dramaattisesti.

– Sinä se aina valitat, että on tylsää, mutta väistät tilaisuuden, vaikka se leikkisi ovimattoa.

Ennen kuin kaksi viikkoa oli täynnä, tanssiaiset järjestettiin. Kuningas lähetti kutsun kaikille pääkaupungin naimaikäisille neidoille, ja linna saatiin niin täyteen väkeä, että osa oli pakko käännyttää portilla takaisin. Prinssi ei kuitenkaan ollut sen innokkaampi osallistumaan kuin aikaisemminkaan. Hänen onnekseen kyseessä olivat naamiohuvit. Hän kuitenkin arveli prinssin saavan noissa kyseisissä tanssiaisissa tavallista enemmän kiinnostusta osakseen. Niinpä hän pyysi Lanrya astumaan tilalleen. Tämä säikähti ensin ja vastusteli, mutta lopulta prinssi Williamin tahto voitti.

– Naamiohuveihin on aina sopivaa pukeutua ritariksi. Rautapaita ja huppu päähän vain, naamion alta kukaan ei voi tietää, ettet ole prinssi, kun et mene liian lähelle isääni.

William pelasi shakkia, ja Lanry piti hauskaa tanssiaisissa. Hän palasi sieltä mieliala pilvissä ja posket punaisina. William siirteli nappuloita, kun Lanry kertoi illastaan. Hän oli tanssinut itsensä pyörryksiin hurmaavimman neidon kanssa, jonka oli koskaan tavannut, mutta tämä ei ollut kertonut edes nimeään. Sanaakaan sanomatta hän oli lähtenyt, kun kello oli lyönyt kaksitoista. Lanry ei tahtonut kyllästyä kuvailemaan, miten heidän keskustelunsa soljui kuin tanssi konsanaan ja kuinka tanssi taas tuntui pikemminkin kuin lentämiseltä. William sanoi, että Lanry oli tainnut syödä vahingossa myrkkyseiniä.

– Ethän sinä tiedä edes miltä tyttö näyttää, sanoi William. Lanry ei ollut moksiskaan.

– Kyllä sen vain tuntee, kun se oikea sattuu kohdalle…

– Vai niin, William sanoi ja tarkkaili kulmat hieman kurtussa ystävänsä valaistuneita kasvoja. Sitten Lanry näytti tanssahtavan, ja hänen hymynsä muuttui typeräksi leveäksi virneeksi.

– Minun täytyy lähteä kaupunkiin etsimään häntä! Tunnistan hänet kyllä, heti kun näen hänet… mutta hän voi olla ujo ja piileksiä. Minun täytyy varautua pitkään etsintään.

Williamia ei kiinnostanut ottaa asiaan sen enempää osaa, joten hän jätti Lanryn omaan arvoonsa hekumoimaan ihanasta neidostaan. Ja William kuitenkin löysi itsensä kuninkaan huoneiston ovelta jo seuraavana aamuna.

– Mitä sanot isä, eikö tanssiaisia voisi jatkaa vielä kaksi iltaa? Minä tapasin eilen illalla mitä hurmaavimman neidon, mutta pelkäänpä, että hän oli kovin ujo. En saanut häntä kertomaan edes nimeään. Tahtoisin kovasti houkutella hänet tänä iltana takaisin linnaan.

Kuningas oli pudottaa tupeensa, mutta myöntyi, kun hänen poikansa kerran jotain niin halusi.

Lanry oli tietenkin seitsemännessä taivaassa kuultuaan asiasta ja uskoi vakaasti tapaavansa neitonsa uudelleen. Williamilla ei ollut pienintäkään aikomusta osallistua tanssiaisiin sinäkään iltana, joten Lanry sai edelleen esittää prinssiä.

Illan päätteeksi hän palasi jälleen prinssi Williamin parvekkeelle hehkuttamaan iltaansa ystävälleen. Hänen mystinen neitonsa oli tosiaan palannut, ja Lanry jaaritteli lähestulkoon samat lorut heidän yhteisestä ajastaan kuin edellisenäkin iltana, joten William kuunteli hädin tuskin puolella korvalla. Totuutena pysyi, ettei Lanry ollut vieläkään saanut tietoonsa tytön nimeä, tai missä tämä asui, saati muutakaan johtolankaa, millä hänet löytää. Mutta Lanry oli vakuuttunut siitä, että oli jo voittanut neidon sydämen lopullisesti omakseen. Seuraavana iltana hän onnistuisi, tyttö kertoisi hänelle nimensä, ja he riisuisivat naamionsa toistensa edessä.

Kun Lanry huomasi, ettei Williamilla riittänyt enää hitustakaan mielenkiintoa kuunnella hänen paasaustaan, hän hiljeni hetkeksi. Tarkkailtuaan ystäväänsä, hän sanoi jokseenkin rauhoittuneena:

– Minä olen tavannut elämäni rakkauden, ja olen ikuisesti kiitollinen sinulle, että järjestit minulle tämän tilaisuuden, toistamiseen, ja vielä kolmannenkin kerran. Mutta mikä sinut oikein tekisi onnelliseksi? Mitä sinä saat tästä kaikesta irti?

William katsahti häneen yllätyksen häivä kasvoillaan. Sitten ne muuttuivat taas vakaviksi.

– Isä kuvittelee minun rakastuneen alhaissäätyiseen tyttöön niin kauan, kunnes tanssiaiset ovat ohi. Siinä on minulle aivan riittävästi hupia pariksi illaksi, William sanoi arvokkaalla naamalla. Lanry pyöritteli päätään.

– Sinä jäit koukkuun isäsi kiusaamiseen. Vaihda nyt edes kohdetta, ettet pitkästy tähänkin puuhaan, hän sanoi, mutta William näytti juuri selvittäneen pitkään shakkilaudallaan muhineen pattitilanteen. Hänen huomionsa oli tiessään, joten Lanry vetäytyi vähin äänin omaan petiinsä ajattelemaan salaperäistä neitoaan.

Seuraavana päivänä William ei mennyt isänsä huoneistoon, vaan jututti sen sijaan erästä linnan renkiä. He pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen, vaikka renki näyttikin hyvin hämmentyneeltä. Sinä päivänä prinssi Williamia oli turha etsiä, hän ei ollut tavallisissa paikoissaan linnassa: ei omassa huoneessaan, eikä yksinäisissä länsitorneissa. Vasta vähän ennen tanssiaisten alkua hän oli palannut omaan huoneeseensa, ja Lanry löysi ystävänsä parvekkeelta. Shakki oli vaihtunut tammilautaan, mutta muuten hän kyhjötti niin samanlaisessa asennossa kuin aina, että Lanrykin olisi voinut uskoa hänen olleen siinä koko päivän.

– Minä jo luulin, ettet aio edes toivottaa minulle onnea iltaan! Lanry huudahti jo parvekkeen ovelta.  – Ratkaisun hetket koittavat pian!

William vilkaisi häntä.

– No, kun nyt olet täällä, niin toivotetaan sitten.

Lanry tuijotti hetken ystäväänsä odottavaisena, mutta tämä ei enää kääntynyt lautansa yltä. Lanry huokasi, kun huomasi odottavansa turhaan.

– Ei tuo ollut mikään onnen toivotus.

– Oli se, sanoi William.

Lanry pyöräytti silmiään.

– Oli miten oli, tänään hän ei pääse minulta karkuun! Lanry julisti ja kovisteli nyrkillään.

– Olet varmasti järjestänyt asian, William sanoi.

– Minun rakkaudesta palava katseeni järjestää asian!

William vaivautui vilkaisemaan ystäväänsä.

 – En ole enää niin varma kumpi meistä on hullu, hän mutisi lähinnä tammilaudalleen.

Lanryn ilta tanssiaisissa sujui vanhan kaavan mukaan. Hän nautti ajastaan niin, että päästi keskittymisensä herpaantumaan. Neito sai hänet jälleen täysin pauloihinsa, ja kaksikko juhli keskustelu tanssien ja tanssi lentäen koko illan. Kunnes kello kumautti kohtalokkaat keskiyön lyöntinsä. Vasta kun neito oli jo sännännyt Lanryn luota kohti linnan ovia, hän havahtui tajuamaan, ettei ollut taaskaan saanut tietoonsa hänen nimeään, etteivät he olleet vieläkään riisuneet naamioitaan.

Lanry joutui paniikkiin ymmärtäessään menettäneensä viimeisen tilaisuutensa ja juoksi tytön perään, minkä jaloistaan pääsi. Tytöllä oli etumatka, mutta Lanry oli varma, että hänen kopisevat korkokenkänsä hidastaisivat hänen juoksuaan linnan portaissa. Tavoittaessaan portaat Lanry oli kuitenkin kaatua nenälleen. Hänen jalkansa olivat yllättäen kieltäytyneet liikkumasta. Lanry tuijotti hämmästyneenä kiinni jumahtaneita saappaitaan. Linnan portaat uivat piessä.

Lanry oli jo myöhässä. Kun hän nosti katseensa, hänen salaperäinen neitonsa katosi pihan pylväiden taakse ja peittyi varjoihin. Lanryn katse osui kuitenkin johonkin kimaltavaan hänen edessään. Se oli lasinen kenkä. Sen täytyi olla tytön. Lanry ojensi surullisena kätensä ja sai sen revittyä irti piestä.

Silloin William ilmestyi hänen lähelleen jostain portaiden sivusta. Hän seisoi hiukan ylempänä, puhtaalla portaalla ja näytti harvinaisen tyytyväiseltä. Lanry tuijotti häntä tovin sanattomana.

– No mitä, kuului Williamin suusta. – Sinähän se neuvoit minua pilailemaan jonkun muun kuin isäni kustannuksella.

– Ei sinun tarvinnut minua valita! Äläkä vain väitä, että yritit auttaa minua saamaan tytön kiinni näin epäkäytännöllisellä tempulla!

– En todellakaan. Ei kai kukaan ole niin vähäjärkinen.

Sitten Williamin katse siirtyi Lanryn kädessä olevaan kenkään. Lanrykin vilkaisi sitä ja masennus palasi hänen kasvoilleen.

– No, jäipä minulle hänestä sentään yksi muisto, hän sanoi huokaisten. William kuitenkin tapitti vielä kenkää.

– Älähän nuolaise. Tuolla kengällä on vielä paljon parempaa käyttöä.

Lanry kääntyi ystävänsä puoleen kulmat koholla. William liu’utti kengän hänen käsistään ja jäi katselemaan sitä yötaivasta vasten.

– ”Se neito, jonka jalkaan tämä kenkä sopii, on oleva tämän valtakunnan kuningatar”, sanoi William hitaasti. – Miltä kuulostaa?

Lanry kurtisti kulmiaan.

– Siis täh?

– Juuri niin kuin kuulit.

Lanry tuijotti ystäväänsä äimänä.

– Tuota…, hän sanoi sitten ja raapi päätään. – Jos pien kaataminen portaille on vähäjärkistä, niin tuo on pähkähullua. Kai sinä tajuat, että se mahtuu varmaankin puolelle kaupungin neidoista?

William naurahti hyvin hiljaa.

– Se on tarkoituskin.

– Onko tämä joku pilojen pila vai mitä sinä yrität? Minä en käsitä! vaahtosi Lanry.

Williamin suupielissä käväisi hymy.

– Ei suinkaan.

Lanry ei sanonut mitään, vaan odotti. William katseli vielä kenkää, mutta lopulta hän kääntyi Lanryn puoleen ja selitti:

– Minä olen tullut siihen tulokseen, ettei yksi vaimo voi olla minulle sen kummempi kuin joku toinen. Kaupungissa on jo yleisessä ymmärryksessä, että valtakunnan prinssi on tylsä, heikko ja sairas. Tämän jälkeen he tulevat pitämään minua myös tavattoman vähä-älyisenä.

Kun Lanry vain tuijotti, William jatkoi:

– Ymmärrät kai. Jos joku vielä on valmis naimaan sellaisen prinssin, hän joko haluaa kuningattareksi niin paljon, että hän ansaitsee sen, tai sitten hän todella tarvitsee rahaa. Minulle asialla ei ole merkitystä. Mutta kun nyt kerran lähdin tälle tielle, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että saan katsella isäni järkytystä vielä.

Ystävysten välille lankesi syvä hiljaisuus. William katseli kenkää, ja Lanry katseli pikeä. Käki kukkui puussa. Linnassa soitettiin yhä tanssimusiikkia.

– Minä en kyllä enää ikinä yritä antaa sinulle neuvoja, Lanry sanoi sitten. – Autatko minut pois?

William tuki ystäväänsä, mutta tämän kengät olivat juuttuneet pikeen niin pahasti, että Lanry joutui tepastelemaan sukkasillaan takaisin linnan ovia kohti.

– Yksi juttu vielä, Lanry sanoi kulmat kurtussa. William katsoi häntä kohottaen hiukan omiaan.

– Entä jos ensimmäinen tyttö, jonka jalkaan tuo kenkä sopii, sattuu olemaan juuri minun neitoni? Hänhän luulee minua prinssiksi.

Williamin kulmat kohosivat vielä hiukan, ja hetken hän näytti harkitsevan mahdollisuutta. Sitten hän tyrskähti ja sanoi:

– Tuskinpa.