Villa Zwerg

Ruusu heräsi jostain, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Tällä kertaa se oli keittiön pöydän alla. Hänen poskeaan kiipesi hämähäkki. Ruusu ei pelännyt sitä, mutta sen ansiosta hän ei noussut heti pystyyn ja lyönyt päätään. Hän tunsi kutituksen poskellaan ja keskittyi ottamaan kiipijän kevyesti käteensä. Hämähäkistä hän katsoi sen seitteihin, ja huomasi niiden peittävän pöydän jalkoja. Sillä aikaa hämähäkki livahti näkymättömiin.

Ruusu piti päänsä matalalla ja konttasi takaperin pöydän alta. Lautalattia oli viileä pitsimekon paljastamia polvia vasten. Hän kuitenkin istui lattialle päästyään pöydän alta. Hän tosiaan oli talon keittiössä. Kaikki oli tutun harmaata, lattia, pöytä ja kaapit. Siellä täällä oli kuluneita maalirantuja, jotka olivat ehkä olleet joskus valkoisia.

Ruusu kokeili tukkaansa. Se oli niin sekaisin kuin olkapäitä peittävät ruskeat takut varoittivatkin. Hänen päässään oli vielä punainen silkkinauha, jota hän oli käyttänyt pantana, mutta se oli putoamispisteessä. Ruusu lähti etsimään kylpyhuonetta. Luultavasti hän muistaisi vielä missä se oli.

Lattia narisi Ruusun kävellessä ulos keittiöstä. Hän vilkaisi ympärilleen ja totesi, että kuisti, käytävä, ja portaat olivat siellä missä niiden hänen mielestään pitikin. Ruusu jatkoi käytävään narinan säestyksellä. Hän kuitenkin pysähtyi tajutessaan, että seinällä oli peili ja sen alla oli hiusharja. Hän ei ollut varma olivatko ne olleet siinä aiemmin.

Ruusu asettui peilin eteen katsomaan itseään. Hän tajusi, että luonnonvalo talossa oli hiukan harmaata, joten hän ei säikähtänyt kasvojaan, nyrpisti vain hiukan nenäänsä. Ruusu vetäisi puoliksi auenneen silkkinauhan hiuksistaan ja harjasi ne pitkin vedoin. Takut antoivat periksi yllättävän helposti ja pian hänen paksu tukkansa näytti taas suoralta ja kiiltävältä. Hän sitoi nauhan takaisin paikalleen ja asetteli rusetin hiukan sivulle. Hänen kuvajaisensa näytti sata kertaa paremmalta. Oudoimpina päivinä hän kiitti vahvoja piirteitään ja tummaverisyyttään siitä, ettei tarvinnut paljon ehostusta näyttääkseen siedettävältä. Se teki päivästä ainakin hiukan vähemmän oudon.

Ruusu huokasi hiukan tyytyväisenä ja tuli katsoneeksi harjaa kädessään. Se oli hopeinen ja siinä oli koristekiemuroita. Se oli tuntunutkin hieman liian teräväpiikkiseltä ollakseen hänen. Ruusu muisteli, että sen täytyi kuulua Lumille.

Ruusu katseli hetken ympärilleen. Koko käytävä tuntui narisevan, kun hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, ja jostain tuntui alkavan vetää. Siihen sekoittui pieni humina, mutta se tuntui tulevan eri suunnasta, kenties yläkerrasta. Ruusu ei kuullut, että talossa olisi liikkunut muita kuin hän. Hänen katseensa suuntautui harmauden keskeltä pilkistäviin portaisiin, jotka olivat tunnistettavan valkoiset. Ennen kuin hänen jalkansa ehtivät niiden juurelle, hän kuuli askeleita.

Lumi heräsi höyhenten keskeltä. Kun hän avasi silmänsä, yksi leijui hitaasti ilmassa häntä kohti. Se oli varmaankin irronnut hänen tukastaan ja ajautunut hänen uloshengityksensä tielle.

Lumi puhalsi höyhenelle lisää vauhtia. Se nousi kohti kattoa, joka näytti etäisesti tutulta. Hän käänsi päätään vasemmalle ja oikealle ja näki lattiaa peittävän valkoisen höyhenkerroksen. Hän ei varmaankaan ollut maannut siinä kovin kauaa, sillä hänen selkäänsä särki niin vähän. Hailakka valo kertoi aamupäivästä, mutta ikkuna hänen selkänsä takana ei päästänyt sisään kirkkaita valokeiloja. Niinpä hän tiesi huoneen muodon perusteella, että oli yläkerrassa talon länsipuolella. Hän ei tiennyt, miten oli päätynyt sinne.

Lumi nousi hitaasti istumaan. Hän kääntyi, ja näki sen minkä oli jo tuntenutkin. Höyhenet olivat sataneet hänen päälleen ja siksi piirsivät hänen ääriviivansa lattiaan.

Lumi katseli ympärilleen. Hän oli melko varma, että oli nukkunut siinä huoneessa ennenkin. Saattoi hän olla väärässäkin, mutta siitä oletuksesta hän mielellään lähti liikkeelle. Hän tunnisti valkoisen sängyn, rikkinäisen patjan, valkoisen piirongin ja peilipöydän. Hän ei ollut varma, olivatko ne samoilla paikoilla kuin ennen.

Lumi nousi seisomaan ja huone tuntui hiukan huojuvan. Hän otti tukea piirongin reunasta. Hän halusi ajatella, että vika oli hänen päässään. Hän otti askeleen suljetun oven suuntaan ja lattia narahti lujaa. Sitten kuului ulvova tuuli, joka sai ikkunaluukun läjähtämään auki kovan pamauksen kera. Lumi kääntyi miltei säikähtäneenä.

Tuuli puhalsi höyhenet lattialta ilmaan. Ne pyörteilivät täyttäen koko huoneen. Lumi astui eteenpäin ja antoi yhden pudota kämmenelleen. Hänen oli myönnettävä, että höyhensade oli kaunista. Hän nousi varpailleen ottaakseen kiinni yhden tavallista suuremman höyhenen. Silloin lattia tuntui taas elävän omaa elämäänsä. Lumi miltei menetti tasapainonsa. Hän seisoi selkä kyyryssä ja katseli höyhentä kädessään. Sitten hän katsoi ympärilleen. Hän ei ollut tajunnut aikaisemmin, ettei huoneessa ollut tyynyjä, vaikka oli kuvitellut höyhenten tulleen niistä. Mistä ne sitten olivat tulleet? Huoneessa ei näyttänyt olevan vastausta.

Lumi inhosi tietämättömyyttä. Hän päästi höyhenen kädestään ja suuntasi taas pikaisesti kohti ovea. Lattia tuntui vääntyvän, mutta Lumi pääsi ovelle parilla harppauksella. Hän astui ulos ja läimäytti oven kiinni.

Talo tuntui taas tukevalta. Lumi huokasi hitaasti, nojaten ovea vasten, ja kierrätti katsettaan kerroksen aulassa. Se näytti ainakin suunnilleen tutulta. Oikeastaan siellä ei ollut mitään. Vain kulmikas tila, samaa kuluneen näköistä puuta kuin joka paikassa. Ovia siellä sun täällä ja epäluotettavan näköiset portaat sekä alas että ylös.

Ja siellä oli kylmä. Lumi vilkaisi itseään. Hänellä oli lyhyet shortsit ja löysä valkoinen toppi, jotka eivät olleet hänen. Ainakaan hän ei muistanut mitään sellaista. Vaatteiden täytyi olla Violan. Lumin kulmat rypistyivät. Hän ei muistanut vaatteita, mutta kyllä niiden täytyi olla Violan. Ruusu ei olisi käyttänyt mitään sellaista.

Lumi heitti vaatteet ja höyhenet mielestään. Hän suuntasi mieluummin kohti niitä portaita, jotka veivät lähemmäs maata.

Viola heräsi pimeyteen. Hän yritti avata silmiään ylimääräisen kerran, jos toisenkin. Hän näki vain mustaa. Hän olisi voinut joutua paniikkiin, mutta jokin ilmassa kieli rauhasta. Viola ei osannut eritellä sitä, mutta ilmasta hän tiesi, että oli päivä ja jossakin oli valoisaa. Kun hän katsoi tarkemmin, pimeys oli jossakin vaaleampaa.

Viola istui paikallaan ja veti vaistomaisesti tiukemmin ylleen jotain, mihin hän oli kietoutunut. Se tuntui huovalta. Viola tajusi, ettei hänellä ollut päällään mitään muuta. Maa hänen allaan oli kivikova. Ja aivan aavistuksen verran kostea. Viola sulki silmänsä ja tunnusteli ilmaa. Pian hän oli varma, että se lämpeni jossakin lähellä. Hän nousi seisomaan ja kiersi huovan tiukasti ympärilleen. Tuttu tunne sai Violan nuuhkaisemaan sen reunaa. Huovan täytyi olla Lumin, koska se tuoksui häneltä.

Viola suuntasi katseensa eteenpäin, sinne missä pimeys näytti kaikkein vaaleimmalta, ja mistä hän tunsi aavistuksenomaisen lämmön leviävän. Viola otti varovaisen askeleen eteenpäin. Hänen jalkansa töytäisi jotakin, ennen kuin hän ehti saada askeleen loppuun. Hän kumartui hitaasti tunnustelemaan mitä hänen edessään oli. Viola melkein naurahti ymmärtäessään, että ne olivat portaat ja että hän oli nukkunut niiden juurella. Hänen täytyi olla kellarissa.

Äkkiä suunnaton pimeys tuntui paljon pienemmältä. Viola ei nähnyt yhtään sen enempää, mutta hän uskoi osaavansa sijoittaa ympärilleen seinät, putkia, hyllyjä ja laatikkopinoja. Hän laski jalkansa ensimmäiselle portaalle ja tavoitteli seinästä kaidetta. Se oli siellä missä pitikin, tutun pyöreä ja kylmä. Viola kiipesi portaat hitaasti ylös. Puolessa välissä hänestä tuntui, että niiden olisi jo pitänyt päättyä, mutta hän jatkoi matkaansa varovasti ja käsi ojossa. Lopulta se tavoitti oven puisen pinnan. Viola työnsi molemmin käsin.

Ovi aukesi ja Viola tuli valoon. Aluksi se oli niin kirkas, että häntä häikäisi. Sitten häntä alkoi hämmentää. Valo tuntui asettuvan liikkumattomaksi tutunnäköisen käytävän seinille, lattialle ja nurkkiin. Hän katsoi taakseen ja kellari sai osansa valosta. Sieltä paljastui paljon sellaista, mitä Viola oli muistanutkin. Ja hänestä tuntui, ettei sen olisi pitänyt olla niin pimeä. Että hänen olisi pitänyt nähdä siellä eteensä edes hiukan.

Viola huokasi ja kohautti olkiaan. Hän astui käytävään ja sulki kellarin oven. Sitten hän tepsutteli sitä eteenpäin tiukasti käärityn huovan rajoittamin askelin. Hän kääntyi toiselle käytävälle. Se johti pieneen eteishuoneeseen. Sen kynnyksellä Viola pysähtyi. Hän kuuli askeleita kahdesta suunnasta.

Kolme tyttöä kohtasi eteishuoneen kolmella ovella. He astuivat kynnysten yli ja olivat miltei sillä seisomalla keskellä huonetta. Heidän katseensa kiersivät piirissä. Sitten ne pysähtyivät jonnekin keskelle.

Yksi tytöistä oli pitkä, hänellä oli paksu tumma tukka ja ruusunhohtoiset huulet. Hänen silmänsä olivat pienet, mutta pyöreät ja niiden liikkeet hyvin näkyvät. Toinen tyttö oli lyhyt ja hentorakenteinen. Hänen platinanvaaleat hiuksensa hipoivat varsinaisena lumimyrskynä olkapäitä. Hänen silmänsä olivat syvällä, kuin ne olisivat yrittäneet piiloon. Kolmas tyttö seisoi varmana olkapäihin asti, mutta hänen kaulansa taipui kuin orvokin varsi ja hänen suuret vihreät silmänsä katselivat maailmaa kulmien alta. Lyhyt oljenvaalea tukka ylsi juuri hipomaan niitä.

– Keittiön pöydän alla, sanoi tumma tyttö toisille.

– Yläkerran lattialla, sanoi lyhyt tyttö siihen.

– Kellarissa, lisäsi vihreäsilmäinen.

Kaikki olivat hiljaa ja vilkuilivat toisiaan.

Tumma tyttö huokasi ja suuntasi katseensa eteenpäin, lyhyen tytön pään yli. Toisten katseet asettuivat samoin suuntaansa. Pian kaikki olivat astelleet toistensa ohi, jatkaen matkaansa suoraan talon kolmelle ovelle. Tumma tyttö meni kuistin ohi ja avasi oven siivouskomeron vieressä. Lyhyt tyttö meni olohuoneen läpi suoraan pienelle ovelle, joka melkein sekoittui sen ikkunoihin. Vihreäsilmäinen tyttö jatkoi eteisen läpi etuovelle.

Ruusu astui ulos sivuovesta. Hän huokasi ääneen ja nojasi hetken halkovajan seinään vieressään. Auringonvalo tuntui paljon lämpimämmän väriseltä kuin sisällä. Ruusu suoristautui ja meni alas viisi lahoa porrasaskelmaa. Ne eivät pettäneet hänen allaan tänäänkään. Ruusu sujautti jalkansa portaiden alla odottaviin puukenkiin. Ne olivat kylmät ja hän jäi hetkeksi paikalleen hytisemään, ottaen portaiden kaiteesta tukea. Sitten hän tarttui pieneen kastelukannuun kaiteen vieressä.

Ruusu lähti lyhyelle matkalleen kohti taloa ympäröivää metsää. Hän kulki rehottavan pihan läpi, kuivien marjapensaiden ohi, yli vain askeleen levyisen puron. Hän piti katseensa suoraan edessä eikä pysähtynyt. Hän saapui ruohikon poikki ensimmäiselle rivistölle koivuja. Niiden takana hän näki määränpäänsä.

Yhden astuttava lyhyt polku johti Ruusun koivujen keskelle. Ne kasvoivat harvakseltaan ja maa niiden ympärillä näytti kuivalta. Kuitenkin niiden välissä kasvoi yksinäinen, tummanpunainen ruusu. Se oli vain jalan korkuinen ja näytti siinä ympäristössä kovin suojattomalta, mutta se oli onnistunut kasvamaan aivan suoraan. Sen kukka oli suuri ja terälehdet näyttivät virheettömiltä, kulmikkailta, miltei teräviltä. Sen lehdet olivat syvän vihreät ja paksut. Piikit olivat olemattomat.

Ruusu seisahtui kukan eteen ja laski kannunsa lähelle sen juurta. Vaikka kukka näytti vahvalta, hän kasteli sen aina varoen, suoraan juurelle, räiskyttämättä vettä sen terälehdille. Ruusu näytti keskittyneeltä, kunnes kannusta tippui vain pisaroita. Silloin hän suoristautui ja vilkaisi hyvin pikaisesti ympärilleen. Hän näki vain koivuja, ja jossain kauempana tummempia puita. Hän loi vielä katseen punaiseen ruusuun ja käänsi sille selkänsä. Hän lähti takaisin talolle niin nopeasti kuin puukengät sallivat.

Lumi astui terassille olohuoneen ovesta. Tuulenvire tuntui hyökkäävältä iholla, vaikka aurinko oli korkealla. Terassin laudat olivat kosteat, sen metallipenkeillä helmeili jopa pisaroita. Lumi sipsutti nopeasti lautalavan yli ja laskeutui nurmikolle. Se tuntui yhtä miellyttävän kostealta jalkapohjissa kuin hän oli ajatellutkin. Hän seisoi siinä tovin ja hieroi kananlihalle nousseita käsivarsiaan. Hän katseli ympärilleen. Piha tuntui tyhjältä ja kaikuisalta, vaikka siellä oli paljon pensaita ja kuluneita puutarhakalusteita, eikä siellä kuulunut ääniä. Paitsi tuuli.

Lumi meni hakemaan kastelukannun terassinkulmalta. Hän katseli taas ympärilleen. Hänen silmänsä liikkuivat kuin odottaen näkevänsä liikettä. Sitten ne pysähtyivät kuusirivistöön pihapensaiden takana. Lumi lähti hipsimään sinne.

Puiden takana häntä odotti pieni lumimarjan taimi.

Viola huiskaisi etuoven kiinni ja hypähteli alas kiviportaita. Hän istui viimeiselle pukemaan jalkaansa pitkät raitasukat. Hän oli sitonut huovan päälleen kuin toogan. Portaiden edessä seisoi kastelukannu, jonka hän nappasi mukaansa. Äkkiä Viola hidasti askeleitaan, ettei vesi olisi läikkynyt. Hän käveli rauhallisesti pihakivetystä pitkin, kiiruhtaen hitaasti. Hän meni postilaatikon ohi. Pihatie kääntyi oikealle, mutta Viola meni sen yli, kohti mäntyjen muodostamaa porttia. Hän astui hitaasti ojan yli tien ja metsän välissä, ja niin hän oli mäntyjen alla.

Viola pysähtyi katselemaan ympärilleen. Hän suuntasi katseensa ylös, kohti mäntyjen latvoja. Hänestä ne näyttivät hiukan pilvenhattaroilta, mutta aurinko ei pilkistänyt niiden välistä metsään paljoakaan. Viola jatkoi matkaansa ennen kuin hänen sukilleen ehti kiivetä muurahaisia.

Havuisen maan keskeltä kurottautui ylöspäin orvokki, joka näytti metsän ainoalta. Viola kyykistyi sen vierelle.

Kolme tyttöä kohtasi uudelleen eteishuoneessa. Ruusun kulmat olivat hivuttautuneet lähemmäs toisiaan, Lumin kädet punoittivat ja Violan sukat olivat märät.

– Pue päällesi Viola, sanoi Ruusu häntä vilkaistuaan.

– Vaatteeni ovat Lumin päällä, tämä vastasi.

– Kai sinulla muitakin on, sanoi Lumi katsahtaen häneen nopeasti. Viola nosti katseensa jonnekin ylempien kerrosten suuntaan.

– Varmaankin, mutta teidän täytyy auttaa minua etsimään.

– Minä en halua mennä ylös, Ruusu sanoi. – Kun minulla on sentään omat vaatteet päälläni, en halua vain lisää etsiäkseni ottaa sitä riskiä, että tämä mekkokin katoaa jonnekin.

– Pelkäät että heräät itse seuraavana aamuna ilkialasti jostakin nurkasta, Viola sanoi.

– No niin pelkäänkin!

– Minä voin leikata mekon pöytäliinasta, Lumi sanoi hiljaa. – Sinä saat vaatteesi takaisin.

– Sopii, Viola sanoi ja huokasi rennosti. Hän riisui märät sukkansa ja kääntyi viedäkseen ne takaisin etuoven viereen. Ne eivät olleet koskaan kadonneet sieltä.

Lumilla oli päällään keittiön pitsipöytäliina. Hän oli tehnyt siihen päänmenevän aukon keskelle ja leikannut alareunoista ohuita suikaleita. Yhden niistä hän oli sitonut vyöksi ja sitten pujottanut kaksi muuta sivuille jäävien pitsien aukoista, sitoen pitsireunat kiinni toisiinsa. Lopputulos näytti melkein oikealta mekolta.

Ruusun mielestä siinä oli jotakin ärsyttävää. Lumi istui olohuoneen ikkunasyvennöksessä selaamassa jotakin life style -lehteä, joka oli löytynyt lattialta. Hän ei huomannut Ruusun tuijotusta. Ruusu istui olohuoneen perällä tuolilla ja nojaili pieneen pöytään edessään. Hän oli antanut katseensa vaellella huoneessa tylsyytensä keskellä, ja sitten se oli pysähtynyt Lumiin.

Nyt Ruusu vain tuijotti ja mietti ärtymystään. Ehkä se johtui siitä, miten Lumi vain oli siinä mekontekeleessä, kuin se olisi ollut mikä tahansa vaate. Vaikka löysät shortsit ja ihan liian suuri toppi vaihtuivat parilla saksien heilautuksella tehtyyn mekkoon, joka sitä paitsi näytti oudon tyylikkäältä, Lumi ei muuttunut ollenkaan. Ruusu ei ollut sellainen. Lumi vain oli. Täydellinen Lumi. Hän näytti vain Lumilta, eikä miltään ylimääräiseltä tai puutteelliselta, vaikkei hän olisi edes huomannut harjata tukkaansa aamuisin.

Ruusu tuijotti, eikä Lumi nostanut katsettaan lehdestä. Hän näytti lukevan sitä ihan vakavissaan. Sekin ärsytti Ruusua. Lumi saattoi tehdä jotain niin kummallista välittämättä vähäänkään. Koska hänen mieleensä ei edes tullut, että siinä voisi olla mitään kummallista.

Ruusu jatkoi tuijottamista. Hän katseli Lumin paljaita jalkoja, vaivattomasti hänen alleen taittuneita. Hän katseli vaaleita takkuja, ja sileitä, pyöreitä olkapäitä, joille ne laskeutuivat. Hän katseli nenää, joka oli selvästi vain juuri ja juuri niin suuri kuin hengittämiseen tarvittiin. Kaikilla se ei vain mennyt niin loogisesti. Hänen katseensa siirtyi ripsiin. Yhtäkkiä ne olivat vangitsevan valkoiset.

Ruusu suoristautui ja melkein nousi penkistään.

Ja silloin Viola tömisteli huoneeseen. Ruusu nojasi takaisin pöytään ja hänen katseensa vilahti Violaan. Violan olemisessa ei ollut hitustakaan siitä vaivattomuudesta, mitä Lumilla oli, ja silti Violakin vain oli. Nyt Ruusua ärsytti se, kenties vielä enemmän kuin Lumi. Violan hymy oli liian tietämätön ja siksi niin suuri. Hän ei ollut hento niin kuin Lumi, ja silti hän käytti mitä tahansa vaatteita niin kuin olisi ollut. Hänen rintansa pomppivat ohuen topin alla, kun hän käveli. Sitä paitsi ne olivat lapsekkaat, liian pyöreät alta ja liian olemattomat päältä. Hän näytti olevan tyystin tietämätön siitä, että lattia tärisi ja ulvoi hänen allaan. Kuin kakara, joka luulee, että sulkapalloa on tarkoitus lyödä kovaa.

– Eikö sinulla ole kylmä? Ruusu kysyi katsoen Violaa.

– Vähän. En löytänyt vaatteita, Viola hymähti.

– Olisit pitänyt sen huovan.

– Se hukkui.

Ruusu pyöräytti silmiään ja kääntyi pois. Hän ei voinut enää tuijottaa Lumia, joten hän alkoi tuijottaa sen sijaan muotokuvia seinillä. Viola näytti ottavan hänestä mallia.

Ruusu ei tiennyt kenen kuvia ne olivat. Niissä oli naisia ja miehiä, ja joitakin joista ei osannut sanoa. Nuoria ja vanhoja ja kaikkea siltä väliltä. Jollakin oli korkea pitsikaulus ja jollakin aurinkolasit.

– Ne näyttävät aina tosi ahdistuneilta.

Ruusu käänsi tahtomattaan katseensa Violaan, kun tämä oli sanonut sen. Viola näki hänen kurtistuneen ilmeensä ja kohautti olkiaan.

– Vaikka koko talo olisi ihan nurin kurin, Viola jatkoi. – ne näyttävät silti samalta. Täällä ei ole yhtään onnellisen tai surullisen näköistä taulua. Niillä kaikilla on tuo sama tyhjä ja kireä ilme.

Viola hiljeni ja hetken hän tuntui katsovan Ruusua syvemmin. Sitten hänen silmänsä livahtivat takaisin tauluihin ja taas Ruusuun. Hetken hän näytti siltä, kuin olisi voinut sanoa jotakin, mutta Ruusu käänsi katseensa ennen kuin tämä ehti. Ruusu pysäytti katseensa Lumiin, kun ei muutakaan keksinyt. Tämäkin oli nostanut katseensa lehdestä Violaan. Lumin kasvoja ei voinut lukea.

Lumi uskalsi mennä yläkertaan yksin. Aurinko oli jo kääntynyt laskuun, mutta ei niin paljon, että se olisi häirinnyt häntä.

Ruusu oli vaihteeksi korottanut ääntään Violalle, eikä kumpikaan ollut kiinnittänyt Lumiin erityistä huomiota, joten hän oli säälinyt korviaan ja vaihtanut kerrosta. Silloin, kun aurinko loisti sisään ylimmän kerroksen ikkunoista, hän tunsi muutkin paikat, kuin alakerran turvalliseksi. Tai ei ainakaan kauhean vaaralliseksi.

Kaikkein hermostunein Lumi oli, kun hän ei tuntenut ympäristöään. Se seikka oli vasta alkanut muuttua aavistuksesta tiedoksi. Hän oli tutkinut suurimman osan talosta jo niin monta päivää peräkkäin, taustalle hiipivästä pelosta huolimatta. Hän ei tiennyt kuinka monta. Niinpä hän ei edes yrittänyt muistaa.

Lumi oli huomannut, että jotkut huoneista olivat aina samalla paikalla. Hän ei uskaltanut luottaa, että niin olisi tulevaisuudessakin. Eihän hän edes tiennyt oliko vika hänessä vai talossa. Ruususta ja Violasta ei saanut aina tarpeeksi irti. Hän ei voinut luottaa siihen, että he näkivät talon ehdottoman samalla tavalla. Hän ei voinut tietää vaihtoivatko huoneet todella paikkaa, vai oliko hänellä muistihäiriöitä. Siihen Lumi kuitenkin luotti, että talon ja muutosten kartoittaminen oli paras tapa ottaa siitä selvää.

Portaat ja lattia narisivat kuuluvasti. Lumi kulki hiljaa kuullakseen minkä tahansa muun mahdollisen äänen. Hän pysähtyi kavuttuaan portaat alakerrasta. Hän hengitti pinnallisesti. Kerros vaikutti hiljaiselta.

Lumi meni sen huoneen ovelle, josta hän oli aamulla herännyt. Hän raotti ovea ja kurkisti sisään. Lattia oli tyhjä. Huonekalut olivat edelleen paikoillaan. Lumin kurkkua kuristi hiukan. Hän avasi oven kunnolla ja antoi katseensa kiertää huoneen ympäri. Vastikään hänestä oli alkanut tuntua, että sekin huone oli aina samalla paikalla. Sen sisältö muuttui, mutta hänestä tuntui, että sen täytyi olla silti sama huone.

Lumia ei houkutellut mennä sisään. Hän sulki oven ja kääntyi katsomaan ympärilleen. Kaikki aulan ovet olivat kiinni. Se oli ahdistavaa. Jos huoneiden verhotkin olisivat kiinni, hän joutuisi katsomaan hämärään. Hän kuitenkin meni vastapäiselle ovelle, varpaillaan, ja avasi sen vieläkin varovaisemmin.

Lumin sydän hyppäsi kurkkuun sillä sekunnilla. Huone oli tosiaan hämärä ja hämärän keskellä seisoi joku. Hahmo näytti naiselta ja seisoi selin Lumiin päin. Hän erotti vain sen ääriviivat.

Hetken aikaa Lumin oli pakko vain tuijottaa. Hän tuijotti, ja hahmo tuntui täysin liikkumattomalta. Hän tuijotti yhä ja hänen sydämenlyöntinsä kiihtyivät. Hän tuijotti hahmon takaraivoa, ja hän tunsi kuinka se oli elossa. Hetki, jolloin hahmo kääntyisi lähestyi. Se kääntyisi minä hetkenä hyvänsä. Lumin sydän jyskytti korvissa. Hän räpäytti silmiään ja samassa toivoi, ettei olisi. Häneltä oli varmasti mennyt jotakin ohi. Jotain kamalaa oli jo tapahtunut.

Lumin katse tuntui jäätyneen hahmon niskaan. Ja sitten huoneessa tapahtui jotakin. Jokin muuttui. Lumi ei tiennyt mikä. Ja sitten hän oli varma, että hahmon hiukset olivat liikkuneet. Nyt se kääntyisi.

Lumi vetäisi henkeä ja peruutti kynnykseltä, pamauttaen oven kiinni. Koko talo tuntui tärähtävän sen voimasta. Lumi ei pystynyt jäämään ihmettelemään. Hän juoksi suoraan seuraaville portaille ja tömisteli ne ylös.

Vasta pysähdyttyään vetämään henkeä ylimmän kerroksen aulaan, hän ihmetteli miksei ollut juossut alas. Hän katsoi kiipeämiään portaita. Hän oli juossut ne pakokauhun vallassa ja hän oli varma, että äänekkäästi. Se tuntui tyhmältä. Hänhän pakeni jotakin.

Lumi ei muistanut enää mitä se oli. Varmaankin hän tiesi olevansa turvassa ylhäällä. Mutta hänen ei olisi pitänyt voida luottaa sellaiseen. Eihän hän keksinyt yhtään syytä miksi.

Lumi suoristautui ja katseli ympärilleen. Mitä hän olikaan ollut tekemässä?

Oli pimeää.

Viola oli mennyt kellarin pimeyteen ja kun hän oli palannut sieltä, se näytti levinneen kaikkialle. Missään ei nähnyt kunnolla eteensä. Aurinko oli ollut vielä näkyvissä, kun hän meni kellariin, eikä sen kai olisi pitänyt voida laskea niin nopeasti. Mutta Viola ei kuitenkaan luottanut sellaiseen.

Viola ei pelännyt pimeyttä, mutta ei hän halunnut sitä rikkoakaan. Sen hän uskoi, ettei huutaminen käynyt. Hän eteni siellä, missä uskoi käytävän olevan, kädet kohotettuina. Lattia oli lopettanut narisemisen hänen jalkojensa alla. Jossain hänen silmänurkkansa tienoilla vilahti valoa.

Viola kääntyi, mutta se oli mennyt. Hän oli kuitenkin muistavinaan liikkeen suunnan, joten hän jatkoi eteenpäin hiukan nopeammin. Hän liu’utti kättään seinää pitkin ja kääntyi vasemmalle, kun se loppui. Vain muutama askel eteenpäin, ja hän näki valon uudestaan.

Ruusu pysähtyi. Hänellä oli kädessään kynttilä. Hän katsoi Violaa.

– Minä ajattelinkin, että se olit sinä, Viola sanoi. Ruusu ei sanonut mitään, mutta hän ei näyttänyt vihaiselta, mikä taisi olla pääasia.

– Taisin nähdä ovesta, kun kuljit keittiön läpi, Viola sanoi.

– Varmaan, Ruusu vastasi.

– Olohuone on siis tuolla päin.

– Niin.

Ruusu oli hiljaa ja Viola huokasi. Ruusu vain seisoi paikoillaan ja katsoi häntä.

– En löytänyt Lumia, Viola sanoi.

– Huomasin, Ruusu sanoi ja kuului vetäisevän henkeä nenästä.

Hiljaisuus jatkui. Viola katsoi sitä, mitä Ruusun jähmettyneistä silmistä kynttilän valossa näkyi. Eikä Viola tiennyt, miten sellaisen kanssa toimittiin. Mistä Ruususssa oikein oli kysymys. Missä hän alkoi, ja missä hän loppui.

Yhden asian hän kuitenkin tiesi.

– Meidän täytyy mennä yläkertaan etsimään.

Ruusu sävähti.

– Ei Lumi mene sinne pimeällä.

Ruusu itse ei tainnut mennä sinne koskaan.

– Mutta ei hän muuallakaan ole. Hän on voinut mennä sinne aikaisemmin ja eksyä, Viola sanoi. Ruusun huulet näyttivät kiristyvän hampaiden päällä. Viola tiesi, ettei hän voisi sanoa vastaan. Oli kyse Lumista. Violan ei tarvinnut sanoa sitä.

Viola kääntyi etsimään tietään portaiden suuntaan sanomatta enempää. Ja pian hän näki ne oikealla nurkassa, sillä kynttilän valo oli tullut hänen taakseen Ruusun mukana.

Ruusu ei tiennyt milloin hän oli viimeksi kiivennyt edes portaita. Ja nyt hän oli menossa jo kolmanteen kerrokseen. Hänellä oli hämärä muistikuva, että hän olisi kerran herännyt jostain muualta kuin alakerrasta. Mutta hän ei muistanut mistä. Se olisi yhtä hyvin voinut olla vain unta. Hänen pitämänsä kynttilä valaisi tutunnäköiset portaat, mutta ehkä se johtui vain siitä, että ne olivat tarpeeksi samanlaiset kuin alakertaan johtavat.

Viola kulki hänen takanaan ja portaat tömisivät tavalliseen tapaan niin, että narinakin hukkui sen alle. Ruusu puri hammasta. Lumista ei ollut kuulunut pihahdustakaan. Talo oli liian hiljainen. Edes tuuli ei saanut pidettyä nurkkia elossa.

Töminä tuntui tunkeutuvan Ruusun ihon alle. Se nousi hänen korviinsa. Ruusu kääntyi.

 – Viola, kulje nyt hemmetti vähän hilj-

Ruusu pysähtyi ja hiljeni.

Viola ei ollut hänen takanaan. Portaikko ammotti tyhjyyttään. Mutta askelten töminä kuului yhtä.

Ruusu jähmettyi. Töminä jatkui. Se tuli häntä kohti. Askel askeleelta. Ruusu katseli hädissään ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään. Askeleet kuuluivat silti. Hän oli varma, että ne lähestyivät.

Ruusu hengitti nopeasti. Kyyneleet tunkivat itsepäisesti hänen silmiinsä. Hänen ei olisi ikinä pitänyt tulla ylös. Ei Lumi kuitenkaan ollut siellä. Hänen ei olisi ikinä pitänyt kuunnella Violaa. Ruusun hengitys tuli ulos valituksena. Hänen olisi pakko paeta ylös kolmanteen kerrokseen. Vaikka se tuntui niin huonolta idealta.

Silloin hänen kynttilänsä liekki sammui, yhtä helposti kuin joku olisi puhaltanut sen.

Ruusu kirkaisi ja vajosi portaalle. Kynttilä putosi hänen kädestään. Askeleet kuuluivat yhä, ympäröivät hänet. Ruusu ei enää tiennyt mistä ne tulivat. Hän peitti korvansa käsillään, painui aivan kerälle, yritti piiloon kuin voisi kääntyä sisäänpäin.

Hän istui siinä pimeydessä ja itki. Askeleet kuuluivat niin lähellä, että ne olisivat voineet olla hänen sydämenlyöntinsä, jotka takoivat korvissa.

Mikään ei törmännyt Ruusuun, eikä kuulunut ohittavan häntä. Hän istui pitkään askelten kuminassa.

Ruusu laski kädet korviltaan syliinsä. Hän hengitti hitaasti ja raskaasti. Kuunteli sitä enemmän kuin jossain kuuluvia askeleita. Ehkä ne eivät olleet hänen lähellään. Ehkä ne eivät liittyneet häneen mitenkään. Ehkä ne olivat hänestä täysin riippumattomia. Ehkä hän ei kiinnostanut niitä vähääkään. Ehkä ne eivät edes tienneet hänestä mitään. Ruususta tuntui kuin hänen silmänsä olisivat olleet lasia. Ruusu oli turta.

Ruusu nousi seisomaan. Oli niin pimeää, ettei hän nähnyt eteensä. Hän sulki silmänsä. Hän etsi seinän ja jatkoi matkaansa ylös.

Äkkiä Ruusu tunsi kylmyyden. Hiipivän jään. Jään, joka halusi päästä ulos. Ruususta tuntui, että hänen piti seurata sitä. Ehkä Lumi jollain ihmeen kaupalla löytyisi sieltä.

Lumi oli jäässä. Hän oli yksin ja hänellä oli kylmä. Hän oli varma, että lattia oli muuttunut luistinradaksi. Hänen jalkansa olivat kohmeessa, ne eivät kulkenee kunnolla eteenpäin.

Miten hän oli päätynyt sinne? Missä se oli?

Lumi oli lähtenyt pakoon jotakin, mutta matka ei ollut päättynyt. Se oli muuttunut vain pidemmäksi ja kylmemmäksi. Mitä kauemmin hän pakeni, sitä enemmän hän oli jäässä. Hän puristi kalisevia käsiään. Hänen ripsensä liimautuivat toisiinsa. Hän yritti pitää silmänsä auki, mutta niiden pintaa kirvelsi. Hänen pöytäliinamekkonsa tuntui kartongilta.

Lumin ympärillä oli pimeää jäätä.

Viola törmäsi Ruusuun, kun tämä pysähtyi viimeisen portaan jälkeen kolmannen kerroksen aulaan. Ruusu henkäisi ja kääntyi perääntyen, kuin valmiina puolustamaan itseään Violaa vastaan. Viola katsoi häntä kummissaan. Ruusu näytti tyrmistyneeltä. Siitä Viola tajusi, ettei ollut enää niin pimeää. Hän erotti Ruusun kasvot. Hänen silmänsä olivat tavallistakin pyöreämmät, ne näyttivät kiiltävän epäluontevasti. Ne olivat täynnä pelkoa.

– Sinä katosit! Ruusu kimitti. Viola kohotti kulmiaan.

– Mutta minä olen tullut sinun perässäsi koko ajan.

Ruusu tuijotti yhä järkyttyneenä. Pelko alkoi taittua hämmennykseen. Viola katsoi häntä ja odotti.

– Niinkö? Niin kai sitten, Ruusu sanoi. Viola nyökkäsi.

– Taisin kuvitella. Täällä oli niin pimeää. Tarkemmin ajatellen, minne sinä olisit ehtinyt kadota. Mehän vain kuljimme portaat ylös, Ruusu sanoi. Hänen äänensä oli kireä. Mutta niinhän se aina oli.

– Niinpä, Viola sanoi. Hän vilkaisi ympäri ylimmän kerroksen aulaa. Hän erotti suljetut ovet. Hänen tietoisuuteensa hiipi, että jokin ei ollut kohdallaan. Sitten hänen katseensa osui Ruusuun.

– Minne sinun kynttiläsi hävisi?

Ruusu kulki jo kohti aulan ensimmäistä ovea. Hän kääntyi katsomaan Violaan, kulmat kurtussa.

– Mikä kynttilä?

– Eikö sinulla ollut sellainen?

Ruusu tuijotti.

– Ei.

Viola raapi päätään. Sitten hän kohautti olkiaan.

– Ei kai sitten, hän sanoi. Hän lähti kohti Ruusua. Ruusu avasi ensimmäisen huoneen oven.

Lumi oli tullut umpikujaan. Hän hakkasi jäätä. Hakkasi ja hakkasi päästäkseen eteenpäin. Jää ei antanut periksi.

Lumi luovutti. Hän laski kätensä. Jää oli yhä mustaa hänen ympärillään.

Lumia alkoi naurattaa.

Hän oli jäädyttänyt kaiken vain pahemmin jatkamalla juoksemista. Ei hän ollut tyhmä. Kyllä hän oli huomannut. Hän oli itse rakentanut ansansa, vähä vähältä.

Lumi kyyristyi maahan. Jää kasvoi ja kasvoi. Se puristi häntä. Se taivutti hänet kokoon. Se teki hänestä nurkan. Hän katosi.

Ja sitten jää suli hänen ympäriltään. Hän oli tarttunut lämpimään käteen.

– Lumi? Oletko hereillä?

Viola piti Lumia kädestä ja ravisti häntä. Ruusu seisoi jäykkänä ja vain katsoi. He olivat löytäneet Lumin kolmannen kerroksen kauimmaisesta nurkasta, käpertyneenä pitkien verhojen varjoon vetoisan ikkunan alle. Ties kuinka kauan hän oli istunut siinä, varmaan liian peloissaan liikkuakseen pimeydessä. Talo oli yksi sokkelo. Ruusu oli varma, että Lumi vilustuisi.

Lumi katsoi Violaa kuin jokin säikähtänyt peura. Hän näytti olevan sekä puhe- että liikuntakyvytön. Olikohan hän mennyt shokkiin? Ruusu ei osannut liikkua itsekään, saati sitten tehdä mitään. Hän ei voinut kuin katsoa. Hänen kurkkuaan kuristi ja jäseniään särki, mutta hän oli lukossa. Minkä hän sille mahtoi.

Sitten Lumi antoi Violan vetää itsensä pystyyn. Hän nojautui, melkein kaatui, suoraan tämän syliin. Viola huokasi helpottuneesti ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. He keinuivat hiljaa hämärässä. Ruusu katsoi lattiaa.

Aamulla Viola meni ulos etuovesta ja hänellä oli vaatteetkin päällä. Olohuoneesta oli löytynyt vaatekaappi. Itseasiassa Viola oli herännyt sen edestä. Hänen yllätyksekseen Lumi ei löytynyt sen kauempaa kuin olohuoneen sohvalta.

Ennen kuin Ruusu oli ehtinyt edes löytää tietään olohuoneeseen, he olivat avanneet kaapin ja etsineet ylleen lämpimämmät vaatteet. Viola oli löytänyt kokoisensa viininpunaiset vakosamettihousut ja liian suuren, mutta mukavan paksun valkoisen neuleen. Lumi oli vetänyt päälleen ensimmäiset tarpeeksi pienen näköiset, kuluneet farkut ja tummanvihreän hupparin. Hän oli jättänyt pöytäliinamekkonsa sen alle. Hänellä oli kai kylmä, sillä hän heitti hupun päähänsä ja käpertyi takaisin sohvalle.

Kun Ruusu tuli olohuoneeseen, hän katsoi kumpaakin, näytti hetken tavallista vihaisemmalta ja käveli sitten suoraa avoimelle kaapille. Ehkä hän olisi halunnut valita ensin. Ei siitä tosin olisi ollut mitään hyötyä, sillä hänen valitsemansa vaatteet olisivat tuskin muutenkaan herättäneet Violan tai Lumin kiinnostusta. Ruusu pukeutui mustiin palmikkosukkahousuihin, ihmeellisiin pompulaisiin säärystimiin ja onnistui löytämään sopivan, harmaan farkkumekon aivan sävy sävyyn. Sen päälle hän heitti vielä suuren mustan hartiahuivin. Kokonaisuus onnistui näyttämään ihmeellisen viralliselta oudoista yksityiskohdista huolimatta. Viola ei olisi osannut, saati välittänyt pukeutua samalla tavalla. Jos Ruusu ei olisi ollut aina vihainen, Viola olisi varmaan useammin ajatellut, että hän oli kaunis ja tyylikäs.

Ulkona oli selvästi kylmempää kuin edellisenä päivänä. Violan hengitys höyrystyi. Hän puhalteli ilmaan pitkiä ja lyhyitä henkäyksiä mennessään pihan poikki kastelukannunsa kanssa. Ruoho oli kohmeista ja rusahteli hänen jaloissaan. Huolen hiven hiipi hänen mieleensä. Hän kiihdytti askeleitaan kohti metsää.

Orvokin päällä oli vain kastetta. Viola huokasi helpotuksesta, ja kumartui antamaan sille runsaasti vettä. Mitähän kukalle oikein tapahtuisi, jos maa jäätyisi? Talvi kuulosti hyvin kummalliselta ajatukselta. Viola ei ollut varma miksi, mutta hän oli varma, että se ei kuulunut pihapiiriin. Se ei kuulunut talon seiniin tai ikkunoihin. Orvokin pitäisi kasvaa.

Viola nousi ja katseli ympärilleen. Oli aikaista, joten päivästä saattaisi vielä tulla lämmin. Hän toivoi sitä. Kääntyessään takaisin talon suuntaan, hän näki liikettä.

Viola kääntyi tuijottamaan takaisin metsään. Hän näki sen uudestaan. Puiden takana liikkui jotakin mustaa. Se liikkui kuin hengitys ja katosi puiden taakse. Syvällä metsässä oli niin hämärää, ettei Viola nähnyt, minne se meni. Eikä hänen mieleensä juolahtanut ainuttakaan asiaa, mikä se olisi voinut olla.

Viola vilkaisi silloin tällöin taakseen mennessään talolle, mutta näky ei palannut.

Ruusu seisoi paikoillaan keskellä koivikkoa. Hänen ruusunsa oli hänen takanaan. Kannu oli pudonnut ja vesi oli kastellut huurteisen maan. Metsä tuntui pyörivän. Ruusu voi pahoin. Hän sulki silmänsä.

Hän katui saman tien. Hän kuuli tarkemmin. Hän kuuli muutakin kuin oman raskaan hengityksensä. Metsä oli elossa, eikä se johtunut hiiristä, linnuista tai oravista. Hän ei osannut määritellä ääniä, jotka tuntuivat tulevan tyhjästä, vilahtavan hänen korviensa ohi. Hän halusi väistää niitä, muttei uskaltanut liikkua. Hän halusi avata silmänsä, muttei uskaltanut sitäkään. Hän vain pysyi paikoillaan, jähmettyneenä, turtana. Hän tiesi, että niin oli käynyt ennenkin.

Ruusu tunsi sen. Hänen ympärillään oli myrsky. Puut eivät heiluneet tuulessa, eikä ilma täyttynyt lentävistä lehdistä, mutta Ruusu tiesi, että se pyöri hänen ympärillään. Se kasvoi. Siitä ei saanut selvää. Se oli hulluutta.

Ruusu keräsi rohkeutta. Hänen hengityksensä kiihtyi. Hän puristi kätensä nyrkkiin. Hän avasi silmänsä ja kääntyi.

Koivikko oli rauhallinen ja selkeä. Pieni ruusu seisoi suorana hänen jaloissaan. Metsä oli hiljaa ja auringonsäteet valaisivat huurteista maata. Ruusun silmät eivät tottuneet. Ne vilahtelivat suunnasta toiseen. Hänen hengityksensä tasaantui. Hän nieleskeli. Mutta metsä ei enää huijannut häntä.

– Minä tiedän, että en ole yksin.

Ruusu miltei hämmästyi oman äänensä varmuutta. Miten helposti nuo sanat olivat lopulta päässeet ulos. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Eikä vastaus siitä huolimatta ollut haluttu.

Metsässä liikkui jokin. Jotain mustaa. Jotain savuista. Hahmo.

Ruusu näki sen puiden takana. Ensin lähellä, sitten kaukana. Sitten sivulla. Hänen sydämensä ja hengityksensä kiihtyivät taas. Kyyneleet painoivat hänen silmiensä takana. Ruusu yritti hillitä itsensä. Hahmon läheisyys ei ollut vain pakokauhua. Se oli myrkkyä. Se väänsi häntä sisältä. Se käänsi hänet ympäri. Se rutisti ja hallitsi häntä ja teki hänestä olematonta.

Ruusu yritti pitää katseensa hahmossa. Se liikkui hänen ympärillään, mutta se tuntui lumeelta. Se ei voinut olla siellä, missä Ruusu sen näki. Siinä oli jotain muuta. Mutta yhtä kaikki se oli laittanut Ruusun tanssimaan ympyrää ruusunsa ympärillä. Kun Ruusu tajusi sen, hän pysähtyi ja lakkasi katsomasta.

Ruusu tunsi, että hahmokin pysähtyi. Sitten Ruusu kuuli äänen.

 – Et sinä ole koskaan yksin.

Lumi tuijotti lumimarjan taintaan. Hän räpytti silmiään epäuskoisena. Se oli kasvanut yhdessä yössä niin paljon. Hän oli luullut, että se vain kärsisi kylmyydestä ja kuihtuisi. Mutta nyt hän oli varma, että se oli ollut edellisenä päivänä monta senttiä lyhyempi. Hän pelkäsi, että hänen muistinsa oli vain tehnyt hänelle tepposet. Tai ehkä hän toivoi sitä. Se selittäisi muutenkin kaiken parhain päin. Lumi olisi hullu ja se siitä, ei enää murheita.

Lumi huokasi ja kasteli taimen kuten aina. Hänen kätensä tärisivät. Hänellä oli hämärä aavistus, että se johtui jostain muusta kuin huurteisesta aamusta. Se oli tapahtunut yöllä, mutta Lumi ei muistanut siitä paljon. Vain tunteita. Hän oli ollut pulassa. Hän oli varma, että taimikin tunsi sen.

Jonkun muun oli täytynyt pelastaa hänen lumimarjansa.

Lumi ajatteli, ettei ollut ehkä välittänyt taimesta. Mutta miksi ei? Hän katseli sitä nyt tarkemmin. Se oli pieni ja kaunis. Maa oli kylmä, mutta Lumi jäi hetkeksi istumaan siihen, lumimarjaa katsellen.

Kun Ruusu meni sisään taloon, tuli aivan pimeää. Pimeämpää kuin milloinkaan ennen. Hän oli varma siitä. Se vei hänen voimansa ja hän valui pitkin ulko-ovea lattialle istumaan. Tämä ei ollut tavallista pimeyttä, eikä se ollut Ruusun aiheuttamaa niin kuin myrsky. Siitäkin hän oli varma. Mutta yhtä kaikki se teki hänet sokeaksi ja liikuntakyvyttömäksi.

Ruusu istui pää polvissa, kädet säärien ympärillä. Hän oli väsynyt. Hän ei halunnut taistella tätäkin vastaan. Jos hänen myrskynsä sekoittuisi tähän pimeyteen, hän ei kestäisi. Hän ei kestäisi enää sellaista kuin viime yönä. Yläkerran portaikossa. Hän ei halunnut tuntea niin enää.

Mutta pimeys ulottui häneen yhtä hyvin siinä, ulko-oven edessä, kuin se ulottuisi olohuoneessa tai keittiössä. Ruusu kohotti päätään. Hänestä tuntui, että pimeys oli tunkeutunut nenästä ja korvista sisään, turruttanut aistit ja jämähtänyt paikalleen. Ehkä ainoa keino oli lähteä liikkeelle.

Ruusu nousi ylös, ja tiesi että oli oikeassa. Hän levitti kätensä ja tunnusteli ilmaa edessään. Hän ymmärsi, ettei löytäisi enää seiniä tai ovia. Hänen takanaan ei ollut mitään. Tai ehkä kaikki oli vanhoilla paikoillaan, mutta Ruusu ei voinut yltää niihin mistään. Niinpä hän laski kätensä ja lähti kävelemään eteenpäin, jonnekin missä hän kuvitteli olohuoneen olevan.

Ruusun myrsky sekoittui pimeyteen. Ruusu näki, että se liikkui. Se oli yhtä pimeää, mutta se pyöri ja kääntyi ja ympäröi hänet. Hänen nenänsä, silmänsä ja korvansa olivat vapaat. Vapauden vuoksi Ruusu sulki silmänsä. Hän lähti vaistomaisesti etsimään kylmyyttä.

Ruusu kulki ja etsi. Hän yritti tuntea jäätä, edes pientä säröä ilmassa. Hän kulki yhteen suuntaan ja yritti hengittää sitä sisään. Hän kääntyi ja yritti tuntea sellaista ihollaan. Hän hapuili joka suuntaan ja toivoi huurteen tuoksua. Mutta hän oli eksyksissä.

Ruusu pysähtyi. Hänellä ei ollut jäätä, mitä seurata. Hänellä ei ollut kylmyyttä rikkomassa pimeyttä. Sitä ei ollut missään. Se oli kadonnut, ja hän oli vain seissyt katselemassa. Ruusu katsoi sinne missä lattia olisi voinut olla. Ruusu näki punaista.

Pimeyden ja myrskyn sekaan sekoittui polte. Se sinkoili joka puolella. Se värjäsi pimeyden. Se taittoi tyhjyyden, ja sen voimasta Ruusu näki suunnan. Yhden vain, mutta se ei ollut tyhjyyttä, se ei ollut tilatonta eikä pysähtynyttä, joten Ruusu seurasi sitä. Hän tiesi, ettei hänen pitänyt. Hän tiesi, että oli tarrautunut jäähän, ettei niin kävisi. Jäätä ei enää ollut. Ruusu oli hukassa. Ruusu kulki eteenpäin, eikä voinut pysähtyä.

Ehkä hän olisi halunnut, jos olisi voinut. Mutta hän seurasi poltetta sinne missä se vahvistui. Sinne missä puna oli kirkkainta. Sinne missä oli niin kuuma, että hän siristi silmiään ja nieleskeli pois kurkkunsa kuivuutta.

Sitten Ruusu näki heidät poltteen keskellä. Hänen ympärillään oli yhä mustaa, mutta punaisimmassa valossa hän näki ensin Lumin käden. Se oli Violan selässä, hänen vyötäröllään. Iho vasten ihoa. Heidän paljaat jalkansa olivat kietoutuneet yhteen. He liikkuivat toisiaan vasten. Viola suuteli Lumia ja heidän silmänsä olivat kiinni.

Viola oli taas yksin pimeydessä. Vaikka hän ei ollut mennyt kellariin. Vähitellen häntä alkoi pelottaa. Hän halusi nähdä. Hän halusi tietää, missä oli. Missään ei ollut koskaan ollut niin pimeää. Miten se oikein oli tapahtunut? Viola ei ymmärtänyt.

Viola halusi nähdä, mutta ei pimeyttä. Hän halusi vain kääntää sille selkänsä. Miksi se siis seurasi häntä? Oliko se hänen syytään?

Viola seisoi paikallaan. Hän oli seissyt siinä siitä asti, kun oli tullut sisälle, mutta hän ei silti tiennyt missä oli. Hän oli tullut eteiseen ja ajatellut odottaa, että muut tulisivat sisälle. Sitten hän ei ollutkaan ollut varma, oliko Lumi jo olohuoneessa. Hän päätti mennä katsomaan, mutta Lumi ei ollut siellä. Ruusulla kesti yleensä kauan ja Lumilla ei, joten Viola ajatteli etsiä Lumia vielä. Mutta sitten oli tullut pimeää.

Viola ei tuntenut pimeydessä mitään. Se oli hänen pahin ongelmansa. Tai se, ettei hän edes halunnut tuntea. Viola nielaisi. Hän pudisti ajatuksen päästään, mutta se tuli takaisin samaan hengenvetoon. Hän ei halunnut tietää, mitä pimeydessä oli.

Viola seisoi paikoillaan.

Viola ei liikkunut.

Viola ei suostunut edes räpäyttämään silmiään.

Viola tiesi, että pimeys vain jatkuisi, jos hänen ei lähtisi liikkeelle.

Viola otti askeleen. Hän melkein törmäsi valoon. Hänen pelkonsa katosi. Pimeydessä oli valoa.

Ruusu seisoi hänen edessään ja piteli kynttilää. Viola tuijotti häntä silmät ammollaan. Ruusu ei katsonut häntä, mutta Violan silmissä hän säteili. Kynttilänvalo tuntui lämmittävän hänet päästä varpaisiin. Se lämmitti kaiken hänen ympärillään.

Viola katsoi Ruusua ja hymyili.

– Miten sinä löydät kynttilän tällaisessa pimeydessä? Viola kysyi. Ruusu ei katsonut häneen, eikä vastannut. Ihan kuin hän ei olisi kuullut, tai nähnyt Violaa.

Sitten Ruusu kääntyi ja juoksi pois. Yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt.

Viola räpytti silmiään ja katsoi ympärilleen. Hän oli olohuoneessa ja kaikki näytti samalta kuin ennen pimeyttä. Taulut, joilla oli samanlainen ilme kuin Ruusulla, ja iso vaatekaappikin olivat paikoillaan. Viola pyöri hetken ympäri ja yritti palauttaa mieleensä mitä oikeastaan oli tapahtunut. Sitten hänen katseensa osui terassille, olohuoneen ovilasin läpi. Lumi istui siellä ja katseli taivasta. Auringonsäteet valaisivat hänen kasvojaan. Hän huomasi Violan ja vilkutti iloisesti.

Ulkona näytti lämpimältä.

Ruusu juoksi ulos sivuovesta katsomatta taakseen. Ulkona näki. Siellä oli lämmintä. Aurinko paistoi. Ruusu itki, eikä jaksanut pyyhkiä kyyneleitään. Hän juoksi suoraan pihan poikki, koivikkoa kohti. Hän itki ja juoksi ja pysähtyi vasta pienen ruusun edessä.

Ruusu katsoi kukkaansa ja antoi katkonaisen hengityksensä tasaantua. Vasta sitten hän nosti katseensa metsään.

– Minä olen täällä, Ruusu sanoi sitten. Hän tiesi, että hänet kuultiin. Hänet kuultiin mistä tahansa. Hänen ei olisi tarvinnut edes sanoa sitä ääneen.

Ruusu astui ruusunsa yli ja kohtasi metsän. Hän kohotti kasvonsa ja kuivasi kyyneleensä. Ei sillä ollut väliä, mutta hän taisi tehdä sen juuri siksi.

Ruusu ojensi kätensä.

Hänen ei tarvinnut odottaa. Hänen ei tarvinnut nähdä mistä se tuli. Hän tiesi, että se oli aina siellä. Musta käsi tarttui hänen käteensä. Ruusu puristi kättä. Hän oli antanut sille luvan näyttää inhimillisemmältä kuin ennen. Hän asettui tutun hahmon vierelle, eikä myrsky palannut. Hän ei irrottanut otettaan hahmon kädestä.

Ruusu käveli suoraan metsään ja katosi.

Ruusu oli vain käynyt postilaatikolla. Siellä oli mainoksia ja yksi lasku. Aurinko paistoi mukavasti, ja hän käänsi kasvonsa hymyillen kohti taivasta. Ruusun teki mieli riisua aamutakkinsa, mutta hän tiesi, että oli herkkä vilustumaan keväisin. Hetken säteistä nautittuaan Ruusu meni takaisin sisälle. Hän hypähteli portaat ylös ja avasi talon ainokaisen oven.

Viola ja Lumi olivat keittiössä. Voileipägrilli oli käytössä ja tuoksu täytti Ruusun nenän. Siellä oli hänen lempi juustoaan. Hänen suupielensä nousivat entisestään. Tänään oli varmaan yksi täydellisistä aamuista.

Viola tönäisi Lumia. Heillä näytti olleen kiista meneillään. Tietokone oli auki keittiön pöydässä. Kumpikin näytti vakuuttuneelta siitä, että tiesi toista paremmin mitä oli tekemässä, eikä ruudun eteen näköjään voinut sovittaa kahta.

– Lumi luulee, että tästä videosta saa viruksia! Viola sanoi ja vilkaisi Ruusua, selvästi saadakseen tämän puolelleen. Ruusu mutristi suutaan hiukan ja kohautti olkiaan.

– Voi siitä saada, Lumi mutisi ja yritti pysäyttää videon. Viola nappasi hiiren ja nosti sen ilmaan. Lumi oli liian lyhyt.

– Katsotaanko? Viola tokaisi.

– No ei!

Mutta hänen oli alistuttava. Viola ei luovuttanut hiirtä.

Ruusu meni tarkistamaan, etteivät leivät palaneet. Ne näyttivät sopivan rapeilta, joten hän keräsi ne lautaselle ja vei pöytään. Hänen ystävänsä eivät näyttäneet kovin skarpeilta, joten hän otti asiakseen myös kaataa kaikille kahvia.

Lumi istui kädet puuhkassa tuolilla ja tuijotti Violan kissavideota ruudulta, mutta hänen ilmeensä kohentui sillä sekunnilla, kun Ruusu laski tuoksuvan kahvin hänen eteensä. Viola melkein tyrskäytti omansa ulos, kun kissanpennut ruudulla alkoivat imeskellä toistensa häntiä. Hän nauroi raikuvasti. Lumi kohotti kulmiaan. Ruusu myhäili itsekseen huvittuneena ja meni istumaan omalle paikalleen.

Viola pyöritti vielä toisen videon ja lopulta sekä Lumi että Ruusu nauroivat sille vedet silmissä. Ruusu pyyhki juuri silmiään lautasliinaan, kun hänen hartioilleen laskeutui jotain pehmeää. Hän vilkaisi taakseen ja näki Violan. Hartioiltaan Ruusu löysi huovan. Hän katsoi yllättyneenä Violaan.

– No kun sinä nostit jalkasi lattialta, Viola sanoi päätään kallistaen. – Eikö se tarkoita, että sinulla on kylmä?

Ruusulla oli kylmä. Hän oli ajatellut, että kahvi ja leivät lämmittäisivät. Hän katsoi huopaa tovin.

– Eikö tämä ollut Lumin?

Viola kohotti kulmiaan.

– Ei kai. Minä luulin, että se oli sinun.

Molemmat katsoivat Lumia, joka nakersi leipää ja pudisti päätään.

Ruusu veti huopaa tiukemmin ympärilleen. Se lämmitti hänet päästä varpaisiin. Hän naurahti ja sanoi:

– Aijaa. Kaikkea hassua sitä voikin unohtaa.