Luvusta 4:
Leco ampui ja nuoli lävisti sorsan takapuolelta. Lintu oli kevään ensimmäisiä. Leco arveli, että se taisi jäädä kitumaan ja kiiruhti sen putoamispaikkaan pensaikon taakse kalauttamaan sorsan tuonpuoleiseen. Hän kiinnitti velton linnun kantamuksiinsa ja mietti tyytyväisenä, että saalislinnut pian lisääntyisivät.
Leco jatkoi matkaansa. Hän oli jo sen verran syvällä metsässä, ettei uskonut onnen suosivan toista kertaa tänään. Hän päätti silti mennä vielä väijymään janoisia elikoita tutulle metsälammelle ja tarkistaa ansapaikat.
Puiden oksilta ripsahteli vielä alas viimeisiä lumia, mutta maa oli jo aivan sula. Leco ajatteli toiveikkaana, että sen aamuinen lumisade saattoi hyvällä tuurilla olla viimeinen. Kohta onnettoman näköiset risupensaat alkaisivat vihertää.
Lecon katse osui erääseen pensaikkoon, koska hän näki silmäkulmassaan jonkin liikahtavan sen takana. Hänellä oli jousi ja nuoli valmiina saaliin toivossa. Leco siristi silmiään ja odotti oikeastaan näkevänsä vain oravan, mutta oksien välistä näkyi jotakin aivan liian moniväristä.
Leco otti hitaasti askeleen lähemmäs ja kumartui katsomaan, kun yhtäkkiä pensaan takaa putkahti esiin pienen tytön pää.
Leco säpsähti yllätyksestä ja laski heti jousensa. Tytöllä oli maantienväriset sotkuiset hiukset, likainen ruutumekko ja onnettoman kulunut takki. Lecon huomio kiinnittyi hänen tummiin silmänalusiinsa ja sinertäviin huuliin. Jos olisi ollut hämärää, häntä olisi voinut hyvin luulla aaveeksi, niin sairaalloisen kalpealta tyttö näytti. Hän katsoi Lecoon arasti. Hän ei ollut varmaan kymmenenkään vanha.
– Hei, miten sinä olet tänne joutunut? Oletko eksynyt? Leco kysyi lähestyen tyttöä huolissaan. – Sinähän olet sairas…
Leco oli kohottanut kätensä tytön olkapään suuntaan, mutta äkkiä tyttö väisti hänen kosketuksensa ja piiloutui lähimmän puun taakse.
– Hei, älä pelkää, olet ihan turvassa, Leco yritti rauhoitella ja kurkisti puun taa, mutta tyttö pudisti rajusti päätään ja painui seuraavan puun luo. Hän kurkisteli sieltä Lecon suuntaan. Leco oli ymmällään, mutta kohotti kätensä ja sanoi:
– Selvä, älä huoli, en hipaisekaan sinua. Sitäkö sinä haluat?
Tyttö nyökkäsi yhtä rajusti kuin oli päätään pudistanutkin.
– Selvä juttu, Leco vahvisti. – Mutta sinut täytyy saada pois täältä, et ole terve. Missä sinä asut?
Tyttö katsoi maahan ja pudisti taas päätään. Leco huokasi.
– Kertoisitko nimesi?
Tyttö vain pudisti päätään. Leco kurtisti kulmiaan.
– Etkö voi puhua?
Nyt hän nosti katseensa suoraan Lecoon ja pudisti päätään hitaasti. Tällä kertaa merkitys ei jäänyt epäselväksi.
– Ahaa. Kuule, tiedätkö sinä minne olet menossa? Leco kysyi. Puhumattomuus sai hänet huolestumaan enemmän. Olikohan tyttöraukalle tapahtunut jotakin kamalaa? Taas pään pudistus.
– Tulisitko minun mukaani? Tulen Labelendin linnasta. Siellä sinusta voidaan huolehtia.
Tyttö kohotti katseensa yllättyneen näköisenä. Leco yritti hymyillä hänelle rohkaisevasti. Tyttö näytti pohtivan hetken. Sitten hän nyökkäsi epävarmasti. Leco nyökkäsi takaisin.
– Hyvä. Jos vain jaksat kävellä, saat seurata minua ihan siihen tahtiin kuin haluat. Leco puhui hitaasti ja rauhallisesti. Tyttö vaikutti niin herkältä. Mutta nyt hän nyökkäsi varmemmin. Leco lähti kulkemaan taakseen kuikuillen, mutta tyttö näytti todella seuraavan häntä, joskin piti hyvää välimatkaa. Leco yritti kertoa tytölle mukavia linnasta rauhoittaakseen häntä. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt juuri reagoivan hänen puheisiinsa. Lecoa itseään alkoi pian ahdistaa tytön äänettömyys ja kasvot, joista ei pystynyt sanomaan kahlitsiko niitä aaveiden pelko vai aavemaisuus itse.
Luvusta 26:
Ririn hankasi punaruskeaa kangasta vielä pari kertaa rajusti, ennen kuin nosti sen vedestä. Hän istui ruohikossa metsälammen rannalla ja huokaili itsekseen pestessään vaatteistaan kuivunutta mutaa. Oli vaikea käsittää, kuinka hän oli onnistunut niin lyhyessä ajassa hankkimaan sellaisen hällä väliä -asenteen, että antoi vaatteidensa lojua päiväkausia likaisina, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuuksia pestä ne.
Ririn oli lähtenyt matkaan asuinaan polvipituisia mekkoja, jotka olivat sopineet hyvin matkustamiseen talvella, mutta tällä kertaa hän oli kyllästynyt niiden kuumuuteen, muotoleikkauksiin ja liialliseen kankaaseen samaa tahtia kuin auringonpaiste lisääntyi. Kesä oli tavallista helteisempi ja alle parissa viikossa Ririn oli siirtynyt lainaamaan Evangelicalta lyhythihaisia tunikoita. Hän oli käynyt läpi muutaman päivän mittaisen kriisin, koska tunsi näyttävänsä noin 12-vuotiaalta pojalta, mutta yllättyi itsekin, miten nopeasti unohti koko asian.
Kuluneet viikot Ririn oli seurannut useimmiten Evangelican tai Lecon vanavedessä kun he metsästivät ja yrittänyt oppia heiltä kaiken mahdollisen. Toistaiseksi hän tunsi oppineensa vain, ettei olisi luultavasti osunut jousella edes omaan päähäänsä, että hänellä oli surkea tasapaino ja tärisevät kädet, että hän hengästyi käsittämättömän nopeasti kumpuilevilla metsämailla, eikä osannut liikkua hiljaa. Jostain syystä hänellä riitti silti tarmoa yrittää joka päivä.
Oli myös asioita, joihin Ririn pystyi aivan hyvin. Leco oli oppinut hyödyntämään taikoja metsästyksessä taitavasti ja Ririn oli todennut toteuttavansa hänen kikkojaan ihan mukiinmenevästi. Leco esimerkiksi ampui valmiita räjähtäviä savuverho-loitsuja nuolen kantamina ohjatakseen eläinten pakoreittejä. Se ei ollut Ririnillekään liian vaikeaa silloin, kun ei ollut tarvetta ampua kovin tarkasti tai liian kauas.
Ririn tiesi hyvin, ettei kenelläkään matkaseurueessa ollut aikaa keskittyä hänen opettamiseensa sen enempää. Hänen ei olisi edes tarvinnut osallistua metsästämiseen, vaan kevyemmät työt olisivat riittäneet, eikä kukaan pitänyt häntä siksi riippakivenä. Hän oli samassa asemassa kuin Zahran, heidän parantajantaitonsa olivat muiden turva, ja toisaalta muut olisivat heidän turvansa vaaratilanteissa. Mutta siitä huolimatta Ririn teki joka päivä mielikuvaharjoituksia pitääkseen yllä vähäisiä itsepuolustustaitoja, joita oli oppinut Lecolta kevään aikana. Hän piti veitsiä piilossa saappaissaan ja oli jopa hankkinut matkalla lyhyen ja kevyen miekan, jota kuljetti vyöllään.
Sillä hetkellä he olivat leiriytyneet metsään, niin lähelle lampea, jonka luona Ririn istui, että hän kuuli, kun joku alkoi valmistella nuotiota. Ririn toivoi, että joku oli saanut kalaa, sillä hän oli kyllästynyt kuivalihaan. He eivät olleet osuneet hyville metsästysmaille päiväkausiin. Ririn huljutteli viimeistä tunikaa lammessa, väänsi siitä pahimmat vedet, nosti pyykit syliinsä ja lähti takaisin leiriin. Hän ei ollut uskoa hyvää tuuriaan, kun näki toiveensa toteutuneen. Sofie istui nuotion vieressä perkaamassa hyvän kokoisia särkiä, ja Zahran oli juuri lisäämässä sokerijuurikasta nuotiolla kuumenevaan pataan.
– Ihanaa, Ririn sanoi huokaisten ja pysähtyi ripustamaan vaatteitaan puuhun, lähelle nuotiopaikkaa.
– Sanos muuta, sanoi Leco, joka oli juuri ilmestynyt Ririnin taakse kantaen kasaa kuivia oksia. Hän laski ne nuotion viereen ja sanoi hiljaa:
– Tänäänhän piti olla Zerinin kokkausvuoro. Onneksi säästyimme siltä.
Sofie virnisti.
– Sanoin, että haluan ohjat käsiini, koska ongin suurimman osan kaloista, hän sanoi. – Ja Zahran loput.
– Onko se minun syyni, jos te aristokraatit ette osaa arvostaa kunnon pippurikeittoa? kuului ääni, ja Zerin laskeutui tömähdyksen säestyksellä läheisestä tammesta. Sofie kohautti olkiaan ja sanoi:
– Voi olla, että olen vielä aika uusi keittiöhommissa, mutta minä ainakin luulen, että pippuri on mauste, eikä pääruokalaji.
Zahran yritti peittää tyrskähdyksen yskään, Leco taas ei vaivautunut, ja Ririn vain hymyili ripustaessaan viimeisen vaatteen puunoksalle.
– Mitä sinä siellä ylhäällä teit? hän kysyi Zeriniltä. Tämä huokasi raskaasti ja yritti löyhytellä ilmaa paitansa sisään.
– Yritin torkkua varjossa. Täällä on ihan hemmetin kuuma. En tajua kuinka se konkkaronkka jaksaa vielä loikkia mantuja ympäriinsä. Emme ole nähneet viimepäivinä edes oravaa.
Ririnkin oli yllättynyt erityisesti Hart Mikian tarmosta, sillä Solumeassa tämä lähti metsälle verrattain harvoin. Matkalla hän näytti kuitenkin olevan elämänsä kunnossa. Toisaalta, Ririn ajatteli että Hart tarvitsi koko ajan jotakin tekemistä siksi ettei hän kotona ollut tottunut vapaa-aikaan. Ja ehkä hän tarvitsi sitä nyt vieläkin enemmän estääkseen ajatuksiaan kääntymästä koko ajan Hemeriin. Tai, ainakin Ririnin itsensä kohdalla se piti paikkaansa.
– Tiskivuorosta vetoa, että Olborn väsähtää tänään ensimmäisenä, Zerin sanoi osoittaen Zahrania, joka näytti melkein säpsähtävän. Oli vaikea olla varma, koska hänen tumma otsatukkansa roikkui tavalliseen tapaan silmillä. Sitten hän hymähti hiukan ja kääntyi takaisin pilkkomiinsa kurpitsoihin.
– Minä kuulun Valon Vaalijoihin. Emme harrasta vedonlyöntiä.
Zerin mutristi suutaan hölmistyneenä.
– Ei kai kukaan ota sellaista niin vakavasti? Ei tässä mitään oikeaa uhkapeliä vedetä.
– Sori, Zahran sanoi hiljaa. Zerin katsoi häntä hetken, mutta Zahran ei nostanut katsettaan häneen, joten Zerin päätyi kohauttamaan olkiaan.
– Sofie? hän kysyi toiveikkaana. Sofie hymyili vetäessään selkäruodon särjestä.
– Miksi vaivautuisin? Ei tiskivuoro kuitenkaan lankea ruoanlaittajalle.
– Tylsää porukkaa, Zerin huokasi.
– Okei, sanoi Leco hänelle. – Minä veikkaan, että Evangelica tulee tänään ensin takaisin. Hän näytti niin väsyneeltä aiemmin.
Zerin virnisti pilke silmissään.
– Kättä päälle, hän sanoi ja sylkäisi kämmeneensä. Leco kohotti toista kulmaansa.
– Joskus sinä olet ällöttävä.
– Joskus sinä olet hienohelma, Zerin sanoi hymyillen. Leco pyöräytti silmiään ja klimppasi kuuluvasti. Heti, kun he olivat läiskäisseet kätensä yhteen, Zerinin virne leveni ja hän sanoi:
– Valmistaudu kuuraamaan kuppeja.
– Valmistaudu itse. Ota vaikka varaslähtö ja aloita leikkuulaudoista. Koko soppa on kohta padassa.
Zerin vain hymyili ja pudisti päätään.
– Weily ei tule ensimmäisenä takaisin, vaikka olisi kuinka väsynyt. Hänen ylpeytensä saisi kolauksen.
– Pah, Leco sanoi siihen malliin, että saattoi pitää Zerinin arviota varteenotettavana.
– Krhm, pojat, Ririn sanoi pehmeästi astuessaan pyykkipuunsa luota nuotion äärelle. – Jos te kaksi olette jo vaihtaneet tarpeeksi sylkeä, niin me voisimme alkaa pystyttää telttoja.
Zahran yritti taas peittää tyrskähtelyään ja Sofieta ja Lecoakin nauratti, mutta Zerin vain ilmeili Ririnille.
– Haa haa haa, hän sanoi ja osoitti tätä painokkaasti. – Ei kannata alkaa sanasotaan minun kanssani.
Ririn hymyili viattomasti.
– Jos sinun paras hyökkäyksesi on ”haa haa haa”, niin taidan pärjätä ihan hyvin.
Zerinin sormi jäi huitomaan ilmaa, hän avasi ja sulki suunsa pari kertaa yrittäen hallita hymynsä, mutta harppasi sitten eteenpäin ja alkoi kutittaa Ririniä.
– Minä sinulle ”haa haat” näytän! hän nauroi ja Ririn kiljui.
– L-lopeta, minä en kestä kutittamista!!
– Pidätkö sitten fiksut vitsisi nätissä suussasi?
– P-pidän! Lupaan ja v-vannon! Ririn kikatti ja kihersi vielä, kun Zerin päästi hänet irti. Zerin näytti tyytyväiseltä, ja Ririn huohotti hetken kylkiään pidellen, mutta sanoi:
– Tosin korkeintaan tämän illan.
Zerin nauroi ja aikoi selvästi sanoa jotakin, mutta käänsi samassa päänsä, kun pusikosta kuului askeleita. Ensimmäisenä näkyviin tulivat Seo ja Hart, mutta heidän takanaan seurasivat joukon kaikki loput; Jale, Olborn ja Evangelica. Leco vilkaisi Zeriniä levittäen kätensä ja kohautti olkiaan. Zerin mutristi suutaan.
– Veto pitää seuraavaan kertaan, hän sanoi. Leco huokasi.
– Ihan kuten haluat.
– Ovatko kaikki kunnossa? Onko sattunut jotakin? Hart kysyi tullessaan puolijuoksua nuotiolle. Hän kierrätti katsettaan ympäriinsä, muttei ilmeisesti käsittänyt vielä, että kaikki joukon puuttuvat jäsenet olivat nuotion ympärillä.
– Joo, päällikkö, Zerin ilmoitti heti pilke silmäkulmassaan. – Ririn yritti parittaa minut Lecolle, joten hänelle itselleen meinasi käydä hassusti.
Hart pysähtyi ja tuijotti Zeriniä. Häneltä vei selvästi hetken sisäistää, että tämä vitsaili. Sitten Hart huokasi raskaasti.
– Selvä, hän sanoi ja pyöräytti silmiään. – Toisin sanoen, en halua kuulla enkä ymmärtää enempää. Pitäkää te nuoret pelleilynne, mutta koittakaa hillitä kirkumista.
Ririn punastui.
– Anteeksi, hän sanoi Hartille. – Minua vain kutitettiin.
Hart nyökytteli päätään ja viittoili kädellään suunnilleen että ”antaa olla”, mutta Ririn tunsi joka tapauksessa hiukan syyllisyyttä. Hartilla ja kenellä tahansa muullakin oli kaikki syyt pelätä, että jostain vain hyökättäisiin heidän kimppuunsa tai joku joutuisi jonkin loitsun uhriksi. Ririnin olisi pitänyt tajuta, kuinka pitkälle hänen kiljumisensa kantautuisi.
Zerin huomasi hänen ilmeensä.
– Sori Rinski, hän sanoi ja taputti Ririnin olkaa. Ririn vain pudisti päätään hymyillen. Sitten hän vilkaisi Evangelicaa, joka pysähtyi nuotiopaikalle ja nosti selästään jotain muutakin kuin jousen ja viinin.
– Hei, sorsia! Ririn huudahti. Evangelica hymähti hänen innolleen.
– Löysimme pienen järven ja kosteikon, jota ei ollut kartassa, hän sanoi ja tyrkkäsi linnut Zerinille, joka otti kolme siivekästä vaistomaisesti vastaan ja pyöritteli niitä sitten käsissään kuin ei olisi tiennyt, mitä niillä tekisi.
– Sinulle lankesi nylkemisnakki, sanoi Evangelica.
– Höh, miksi minulle?
– Koska olet laiskotellut melkein koko päivän.
Zerin nyrpisti nenäänsä, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui.
– Rinski ehti jo varata minut telttoja pystyttämään.
Evangelica pyöräytti silmiään.
– Älä yritä, Ririn hymähti. – Otan Evangelican siihen hommaan.
Hän tarttui Evangelicaa käsivarresta ja veti hänet mukanaan sivummalle parkkeerattujen vaunujen ja hevosten suuntaan. Zerin ei enää inttänyt, vaan istui puuskahtaen vähän kauemmas nuotion loimusta ja kaivoi puukon taskustaan. Sofie lisäsi kalan keittoon ja jäi Zahranin kanssa vahtimaan sen kieuhumista, kun muut kaivoivat teltat esiin.
a
Back to: About My Novels
Leave a Reply