Prologi:
Olin unessa.
Lukemattomissa unissa, enkä kuitenkaan yhdessäkään niistä. Velloin jossakin niiden tuntumassa.
Kaupunki haluttiin pelastaa, joten kaupunki tuhottiin.
Vain kerran suunsa avannut asteli risukimpuille.
Poika laahusti pimeässä rappusia pitkin huoneeseen, otti avaamattoman kirjan ja heitti sen tyynynsä alle. Sitten hän kävi nukkumaan.
Tyttö luki kirjan kappaleita, kappaleiden lauseita, lauseiden sanoja, sanojen kirjaimia. ”Koska minä en halua tehdä virheitä” hän sanoi.
Lyöjä sai iskun jos toisenkin lyödyn ystävältä.
Lippuja poltettiin lippujen perään.
Ja kaiken sen keskellä oli tunne, että tämä on epätoivoista. Että tämä on järjetöntä. Että me sekoitamme ja erotamme.
Että jonkun on pakko vähän äkkiä tulla ja näyttää meille mallia.
Diinan luvusta 1:
Istuin sängylleni ja painauduin seinän nurkkaan. Yritin parhaani mukaan syventyä Jemiman hunnun kirjailuun. Jostain syystä hengitin edelleen kummallisen nopeasti, vaikka en ollut hengästynyt. Ravistin päätäni ja yritin keskittää kaiken huomioni neulan ja langan liikkeisiin, kuinka ne lävistivät ohuen valkean kankaan puolelta toiselle seuraten kankaan pintaan hahmottelemaani haaleaa piirrosta.
Mutta jokin ei ollut kohdallaan. Joutuessani tiedostamaan tuon tunteen yhä selvemmin sormeni alkoivat täristä, ja tärinä kasvoi siinä määrin, että ennen pitkää minun oli luovutettava ja laskettava huntu käsistäni. Suljin silmäni ja yritin keskittyä hengittämään hitaammin. Sekään ei auttanut. Vähitellen aloin tuntea pakottavaa tarvetta päästä ulos.
Tiesin, että minulla oli vielä reilusti aikaa ennen iltahartautta. Niinpä livahdin ulos, ja suuntasin askeleeni kohti joen lähintä uomaa, joka oli vielä kaukana kirkon pihasta. Jatkoin kulkuani sen vartta pitkin, kohti kauempana näkyvää järveä. Jos olisin onnekas, näkisin siellä järven vakituiset joutsenasukit.
Juuri nyt oli sellainen hetki, jolloin toivoin voivani viettää vähän aikaa yksinäni noiden valkoisten lintujen puhdasta höyhenpukua katsellen. Tavallisesti minun tarvitsi vain heittää muutama vanhan leivänkannikan murunen rantaveteen, ja joutsenet kiiruhtivat riemuissaan luokseni.
Tänään en ollut ottanut leipää mukaani, sillä jokin minussa kaipasi pelkkää hiljaista läsnäoloa. Onnekseni näinkin joutsenet kauempana ulapalla. Istuin rantaan puiden lomaan mielissäni siitä, että saatoin vain katsella niiden uiskentelua. Riisuin kengät jalastani ja vilvoittelin varpaitani järvivedessä. Auringonsäteiden välkkyessä ja pilkahdellessa laineiden lomassa maailmani tuntui aivan yhä kirkkaalta ja puhtaalta.
– Libnankin täytyy olla, kuiskasin itsekseni. – Puhdas pieni lintunen.
Luonnon kauneus oli henkireikäni ja joutsenet kuin kuva sielustani. Minä rukoilin.
Semiran luvusta 1:
Näin unta, jossa oli Diina. Hän oli kaltereiden takana, pienessä puutarhassa. Diina kasteli kukkasia ja hymyili samalla tavalla kuin olin nähnyt hänen hymyilevän joutsenille. Hän hymyili onnellisena. Minä yritin turhaan avata rautaista porttia ja kutsua Diinaa sen takaa. Hän ei nähnyt tai kuullut minua. Minusta tuntui, ettei hän nähnyt kaltereitakaan.
Seuraavana päivänä istuin ruokasalissa ja näin Diinan tulevan. Hän huiskutti minulle iloisesti. Huomasin katsovani häntä haarukan läpi. Se muistutti niitä kaltereita, joiden läpi olin hänet unessa nähnyt.
Back to: About My Novels
Leave a Reply