Luvusta 1:
Purppuraköynnökset olivat ujuttautuneet lautojen välistä ja kasvaneet laskusiltaa peittäväksi verkoksi. Ne kiemurtelivat pitkin harmaata kivimuuria kuin kurottaen kilpaa sen harjalle. Vallihauta muistutti kirkasvetistä jokea. Maan alla se yhdistyi läheiseen virtaan. Muurilla ei seissyt vartijoita, vaan pari ikääntyvää palvelijaa, jotka toivoivat nappaavansa vedestä taimenia illalliseksi.
Labelendin linnoitus oli rehevöitynyt jo useamman hallituskauden ajan jatkuneina rauhan päivinä.
Kevät houkutteli maasta esiin arimmankin ruohonkorren ja köynnöksissä heräili lämmön säteitä hamuavia nuppuja. Öiden hämärässä linnoitus näytti rykelmältä erikokoisia kynttilöitä. Jokaisen tornin huippua valaisi loitsu.
Luvusta 2:
Ririn Beldin keskittyi rentouttamaan kasvojensa lihakset. Mitään muuta kuin arvokkuutta ja sympatiaa niissä ei saanut olla näkyvissä. Hän koputti puiseen oveen ja huoneesta kuului heikko ”sisään”.
Ririn avasi oven ja kulki suuren huoneen halki kohti leveää pylvässänkyä ja sillä lepäävää tyttöä, jonka kasvot näyttivät levollisilta korkeasta kuumeesta huolimatta. Ririn katseli vaivihkaa Sierra Deninaa. Hänen sirot piirteensä olivat kieltämättä riutuneet. Poskiin oli ilmestynyt selvät kuopat.
Ririn laski sängyn vieressä olevalle pöydälle tarjottimen, jolla oli kuppi yrttijuomaa.
– Juokaa se lämpimänä, Ririn sanoi. Hän katsoi parhaaksi aina muistuttaa, vaikka Sierra olikin tottelevainen potilas. Juoma ei saanut seistä liian kauaa, ettei Ririnin maagisen energian vaikutus katoaisi siitä.
Vuoteessa makaava Sierra nyökkäsi väsyneenä, ja Ririn katsoi sopivaksi lähteä. Kun hän oli kääntänyt selkänsä vuoteelle ja Sierralle, hänen kasvonsa jäykistyivät ja valahtivat punaisiksi tunteiden sekamelskasta, joka Ririnin sisällä velloi.
Päällimmäiseksi niistä nousivat häpeä ja mustasukkaisuus. Ririn puristeli pakonomaisesti mekkonsa helmaa mennessään portaita alas Labelendin linnan ensimmäiseen kellarikerrokseen ja keittiöön, jossa lääkintämaagi Tearin valvoi muiden parantajien työtä.
Ririn keskittyi taas hymyilemään normaalisti, ettei äiti huomaisi minkään olevan vialla.
Luvusta 3:
Sofie Zeralde istui Labelendin linnan alkemistin kammiossa ja sekoitti hajamielisenä lepakonkarkotetta. Ei hänen oikeastaan tarvinnutkaan siihen keskittyä, seoksen valmistus oli jo lihasmuistissa. Tavallisena päivänä Sofie oli tyytymätön, jos hänellä ei ollut sen mielekkäämpää tekemistä, mutta tänään hänen ajatuksensa olivat lemmenjuomassa, jonka hän oli edellisenä päivänä Ririn kanssa tehnyt.
Sofie oli jo pitkään odottanut tilaisuutta päästä kokeilemaan tuon nimenomaisen juoman valmistusta. Kaikkia ainesosia ei kasvanut Solumean mailla, joten niiden hankkimiseksi Ririnin familiaari Lux oli saanut lentää pari melko pitkää reissua. Sofie odotti innolla näkevänsä, kuinka vahvan juoman he olivat onnistuneet valmistamaan.
Tosin, Evangelica oli ollut paikalla, joten Sofie oli joutunut raivostuttavaan väittelyyn siitä, pitäisikö juomaa kokeilla tietämättömään uhriin vai ei, vaikkei se aiheuttanutkaan kuin yhden päivän hullaantumisen juoman antajaan. Evangelica varmasti vahtisi ja painostaisi Sofieta niin kauan, että hän suostuisi etsimään koehenkilön, joka lähtisi hommaan vapaaehtoisesti.
Sofieta ärsytti mokoma asenne. Kyllä kai Evangelican olisi pitänyt tietää, että Sofie olisi kysynyt jotakuta, ellei olisi tiennyt jo valmiiksi, että kaikki hänen taikavoimattomat tuttunsa olivat liian pelkureita suostuakseen. Maagit eivät käyneet, koska Sofie halusi nähdä vaikutuksen jossakussa vastustuskyvyttömässä. Siksi sekään ei kävisi, että Evangelica innostuisi etsimään, sillä hän takuulla ottaisi tehtävään ensimmäisen, joka suostuisi. Eihän hän osaisi edes arvioida sellaisia seikkoja kuin koehenkilön maaginen potentiaali.
Sitten Sofieta alkoi hymyilyttää, kun ratkaisu muodostui hänen mielessään. Hän tiesi minne töiden jälkeen lähtisi.
Välinäytös:
Joki virtasi hiljaa laakson halki. Veden pinnalla pilkotti kiviä ja yhdellä niistä seisoi mies.
Mies katseli vastavirtaan kasvot haaveellisesti hymyillen. Vain vaaleiden silmien nurkissa pilkahti arvaamattomuuden kiilto. Tuuli tuiversi hänen metallinhohtoisia hiuksiaan.
Tienoo oli vihreä, mutta autio. Läheisen metsän takaa nouseva savu kertoi, että lähistöllä oli kylä. Silmänkantaman päässä ei ollut ristin sielua.
Mies kumartui hitaasti joen pintaa kohti. Jokin lipui lähemmäs ja hän laski sormensa veteen. Saippuakuplan värinen, hento ja pyöreä jokin tuuppasi hänen kämmentään. Mies nosti olennon vedestä.
Luvusta 14:
Hemer Mikia heräsi yllättäen ääneen, joka kutsui häntä nimeltä. Hän huomasi makaavansa pitkällä penkillä pöydän edessä Solumean torin laidalla ja häneltä meni hetki muistaa, että tänään oli ollut kesäjuhlat. Sitten hän näki Ririn Beldinin istuvan vieressään ja tajusi, että ääni kuului hänelle.
– Anteeksi, Ririn mutisi, kun Hemer nousi istumaan. – Sinä nukahdit, kun katselit raketteja selälläsi, enkä raaskinut herättää sinua. Mutta soittajat lopettivat juuri, joten ajattelin, että meidänkin täytyisi varmaan jo alkaa lähteä, hän sopersi.
– Sori, Hemer mutisi nolona. Nukahtaminen tuntui melko typerältä.
Hemer yritti kuumeisesti miettiä jotain sanottavaa, mikä voisi vielä pelastaa hänen kuvansa Ririnin silmissä, mutta oli hieman unenpöpperössä, eikä keksinyt mitään. Lopulta hän aloitti:
– Kuule…
Ririn kääntyi häneen päin.
– Niin?
Tytön äänessä oli lievää korkeutta. Ehkä hän oli todella ärsyyntynyt kunnolla Hemerin nukahtamisen vuoksi.
– Minusta sinä näy-
– Ririn!
Vähän matkan päästä kuului huuto, ja Sofie tuli hämärästi valaistun torin halki puolijuoksua. Hän lähestyi Ririniä kasvot hehkuen, mutta sitten hän huomasi Hemerin.
– Sori, en kai keskeyttänyt mitään? Sofie kysyi hengästyneenä juoksemisesta.
– E-ei, et toki, Hemer mutisi. – Olimme juuri lähdössä muutenkin.
Hemer nousi penkiltä ja käveli Ririnin ohitse.
– Tuota, kiitos seurasta, hän sanoi epäröiden Ririnille, joka hymyili vaisusti takaisin.
– Samoin, hän sanoi hiljaa. – Nähdään.
Hemer nyökkäsi ja lähti kulkemaan pois torilta kohti Labelendin linnaa.
Ririn katsoi vähän aikaa hänen jälkeensä, mutta sitten hän muisti valaistuneen ilmeen, jonka oli nähnyt hetki sitten Sofien kasvoilla ja kääntyi kuullakseen missä hän oli koko päivän ollut piilossa.
– Olitko sinä Ramonin kanssa? Ririn henkäsi. Sofien kasvot syttyivät taas hehkumaan punertavina.
– Eehkä, hän sanoi nauraen. – Missä Evang on? Eikö hän tullut?
– Tuli, mutta Hart-herra laittoi hänet töihin, Ririn vastasi.
Sofie kohotti kulmiaan.
– Tällaiseen aikaan?
Ririn naurahti huokaisten.
– Itseasiassa jäit paljosta paitsi, hän jatkoi. – Zerin Anderram ilmestyi tänne yllättäen tuomaan viestiä Okariasta ja sen seurauksena hän, Evangelica, Leco ja Hart-herra lähtivät saman tien kokoustamaan vesipetouhasta linnaan komentaja Olbornin kanssa, ja minä ja Hemer jäimme yllättäen kahdestaan kuin nallit kalliolle… ja! Vihdoin, vihdoin hän pyysi minua tanssimaan, ehkä olosuhteiden pakosta, mutta silti täysin yllättäen. Eikä vähiten yllättävää ollut se, miltä Evangelica tänään-
– Te olette vielä täällä! kuului Evangelican ääni jostain heidän takaansa. Hän oli saapunut torin laitaan ja kiiruhti ystäviensä luo.
– …näytti, Ririn lopetti ja molemmat katsoivat Evangelicaa, joka näytti jo hetkeksi unohtaneen, miten paljon huomiota suuri muutos hänen ulkonäössään oli sinä päivänä herättänyt. Kunnes hän näki Sofien leuan loksahtavan maata kohti.
– Onko sinulla huulipunaa? Sofie huudahti ja näytti tällin saaneelta. – Ei, ei, Evang, et kai sinä tosissasi näyttänyt tuolta, kun olit ties missä sotilaallisessa neuvonpidossa…
Sofie näytti kärsivältä.
– Ei ollut kauheasti aikaa lähteä vaihtamaan vaatteita, Evangelica mutisi ja puristi käsiään nyrkkiin. – Eikä minua tarvitse muistuttaa siitä, hän sanoi.
– Näen koko episodin sieluni silmin, Sofie huokasi dramaattisesti ja Evangelican kasvot alkoivat vetäytyä uhkaavasti kurttuun.
– Äh, lopeta jo! Se oli riittävän nöyryyttävää muutenkin! hän tulistui. – Komentaja Olbornilta näytti menevän ainakin puoli tuntia miettiessä oliko koko kokous joku huono vitsi ja pelkästään sen takia, miltä minä näytin, vaikka hän hyvin tiesi, että olimme kaikki olleet kesäjuhlissa! Olisin varmaan saman tien voinut olla alasti, hän tuskin olisi enää ihmetellyt sitä ollenkaan, ja häneltä meni valmiiksi puolet ohi kaikesta, mitä muut sanoivat… ja Leco! Hän näytti koko ajan siltä, että mietti pitäisikö hänen peittää minut viitallaan, mutta katsoin häntä tarpeeksi vihaisesti niin usein, että hän onneksi tajusi olla tekemättä sitä, ja Zerinillä taas oli koko ajan ihan liian hauskaa, ja niin vaikea pidätellä naurua, että se oli naurettavaa, enkä ole ikinä nähnyt Hart Mikian nielevän niin suuria kiukunpuuskia ja kaikki vain sen takia, ettei minulla ollut kahta lahjetta! Ja lopulta minä suutuin niin, etten osannut muuta, kuin iskeä jalkani pöydälle Olbornin ison ruman pärstän eteen.
Evangelica veti henkeä, Ririn yritti turhaan lopettaa hillitöntä hihittämistä, ja Sofie läimäisi kätensä otsaan.
– Miten maailmassa sinun päähäsi voi pälkähtää, että säärien esittely on hyvä ratkaisu tuollaisessa tilanteessa! Sofie voihkaisi.
Evangelica kohautti olkiaan.
– Jokin pieni osa Olbornin aivoista näytti tokenevan, kun Hart Mikia teki samoin, hän sanoi ja hymyili vähän, vaikka näyttikin vielä suuttuneelta. – Ehkä se johtui siitä, miten kovaa hän jymäytti pöytää samalla.
Ririn ja Sofie purskahtivat nauruun.
Luvusta 20:
Zerin Anderram heräsi avoimesta ikkunasta sisään päässeisiin auringonsäteisiin. Hän haukotteli ja kääntyi katsomaan käsiensä välissä makaavaa Sibylleä. Tytön ruskeat paksut kiharat peittivät hänen valkoista yöpukuaan ja hänen tummat ripsensä näkyivät selvästi hänen poskiaan vasten.
Zerin hymyili. Sibylle näytti nukkuessaan aivan nukelta. Hän oli pienikokoinen, mutta silloin hän näytti vielä tavallistakin pikkuruisemmalta.
Sitten Zerin tunsi vetoa ja tuli ajatelleeksi, että Sibylle oli ollut taas huolimaton ja unohtanut yläkerran ikkunan auki, mutta kääntäessään päänsä, hänen katseensa osui ikkunalaudalla istuvaan hahmoon, joka vei hänen ajatuksensa heti muualle.
Se hahmo oli Evangelica Weil. Hän istui siinä kolmannen kerroksen ikkunalla nojaillen sen karmiin, jalat ristissä ikkunan ulkopuolella. Hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvonsa täydellisen levolliset.
Zerin tuijotti häntä ihmeissään. Nukkuikohan hän oikeasti? Kai hänen olisi pitänyt niin korkella pelätä, että putoaisi? Zerin nousi istumaan sängyssään, eikä irrottanut katsettaan Evangelicasta.
Jostain syystä hän ei mahtanut mitään halulle katsoa tyttöä mahdollisimman tarkkaan. Hänellä ei ollut koskaan aiemmin ollut tilaisuutta sellaiseen. Evangelica oli hänestä monessa suhteessa kummallinen ja Zerinin oli myönnettävä, että se teki tästä kiinnostavan.
Evangelicalla oli yllään tavalliset vaatteet, hupullinen vihreä tunika ja pitkän saappaat. Hänen pitkät hiuksensa liikkuivat tuulessa korkealla poninhännällä. Zerin kiinnitti huomiota hänen kasvojensa kapeuteen. Leuan ja poskiluiden välissä erottuivat selvät viirut, yhtä terävät kuin hänen kulmakarvansa, jotka saivat hänet näyttämään valppaalta nukkuessaankin.
Kun Zerin tajusi katselleensa Evangelicaa liiankin tarkasti sopimattoman pitkään, hän täräytti itseään nyrkillä naamaan. Niin tietysti, hänhän näki vain unta. Miksi ihmeessä Evangelica muuten istuisi hänen ikkunallaan?
Kun Zerin kääntyi uudelleen katsomaan, Evangelica istui siinä yhä, mutta silmät auki ja katsoen häneen. Joko hän oli herännyt iskun ääneen, tai ei sittenkään ollut lainkaan nukkunut.
– Huomenta vastanainut, Evangelica sanoi virnullen. Zerinin ilme vääntyi mutruun. Oliko tytön pakko aloittaa naljailu heti aamusta?
– Kaksi vuotta sitten ja tiedoksesi, että meillä on ovikin, Zerin sanoi.
Sibyllekin heräsi keskustelun ääniin ja nousi istumaan katsoen ihmeissään ikkunalle.
– No mutta, hän mutisi yllättyneenä. – Huomenta.
– Olen pahoillani, että tulin sisään näin epäkohteliaasti, Evangelica sanoi. – Kaipasin kipeästi apua erääseen Labelendin asiaan ja saavuin kaupunkiin vasta juuri ennen auringonnousua, joten majatalon etsiminen olisi ollut aivan turhaa.
– No, tarkkaan ottaen sinusta on talon sisäpuolella hädin tuskin olkapää, Zerin mutisi.
Sibylleä nauratti.
– Joten, paras kun tulet sisään, hän sanoi ja hymyili Evangelicalle.
– Kiitos, Evangelica sanoi ja heilautti jalkansa ikkunan toiselle puolelle.
– Sinä siis asut nykyään Solumeassa ja työskentelet päällikkö Hart Mikialle? Sibylle kysäisi.
– Näin on, ainakin toistaiseksi, Evangelica sanoi.
Sibylle naurahteli taas.
– Miten hassua, että satuit näin lähelle meitä uudelleen, hän myhäili. – Zerin on tarinoinut minulle siitä vesipedosta kyllästymiseeni saakka…
Zerin pyöräytti silmiään.
– Pari kertaa pääpiirteittäin, hän sanoi.
– Höpö höpö, Sibylle väitti, mutta ei kiusannut enempää. Hän kääntyi taas Evangelicaan päin.
– Sinun asiasi on kai kiireellinen.
– Ikävä kyllä tässä ei tosiaan taida olla liikaa aikaa, Evangelica myönsi.
Sibylle ei näyttänyt välittävän. Hän kumartui nopeasti suikkaamaan suukon Zerinin huulille ja nousi sitten sängystä.
– Menen laittamaan aamiaista, niin te voitte jäädä puhumaan työasioista, hän sanoi hymyillen hyväntuulisena ennen kuin katosi tanssahdellen ovesta alakertaan. Hän kuului laulavan itsekseen jotakin.
Evangelica istui edelleen ikkunalla ja Zerin sängyssä puolipukeissa.
– Sopiiko, että vedän ensin paidan päälle, hän rykäisi hetken hiljaisuuden jälkeen.
– Kaikin mokomin, Evangelica hymähti.
Zerin kömpi ylös sängystä ja tarttui lattialla lojuvaan paitaan. Kun hänen päänsä ilmestyi taas esiin sen kaula-aukosta, Evangelica kysyi:
– Et sinä sattuisi tietämään missä Deninan perhe asuu?
Zerinin katse jähmettyi Evangelicaan hetkeksi, ennen kuin hän vastasi ymmällään:
– Että satuitkin kysymään.
Luvusta 25:
Kun Sofie ja Evangelica olivat nousseet ullakolle mennäkseen nukkumaan, ja Sofie oli sulkenut oven, hänen mielessään oli poltteleva kysymys, johon hän halusi vastauksen siinä paikassa.
– Miksi me olemme tulossa takaisin Minreen? Sofie kysyi ja hänen äänestään kuulsi kiihtymys. Evangelica seisoi selin häneen, eikä kääntynyt.
– Jos menemme veneellä, hevoset jäävät tänne, joten sinä aiot tulla takaisin, eikö niin? Ehkä soille pääsee nopeammin vettä pitkin, mutta Minren kautta palaaminen hidastaa kyllä kotimatkaa, joten miksi?
Sofie ei jäänyt edes odottamaan vastausta, vaan jatkoi hermostuneena:
– Miksi sinä sanoit, ettei Santorassa ole Zeraldeja!
– Sof…
Evangelica kääntyi ja Sofie tuijotti häntä silmät vihasta kiiltäen.
– Mitä sinä tarkoitit! Sofie kivahti.
Sitten Evangelica astui eteenpäin ja halasi häntä.
– Jää tänne, Evangelica sanoi. – Jää Acacian luo, ole kiltti.
Sofie hämmentyi vähän. Evangelica osasi kyllä tarvittaessa olla lempeä ja myötätuntoinen, mutta niin äkillinen hellyydenosoitus ei ollut hänen tapaistaan. Sofie joutui karaisemaan kurkkuaan sanoakseen:
– Minä arvasin tämän! Sinä suunnittelit alusta asti, että jättäisit minut Minreen sukulaisten luo, koska Santorassa Zeralden nimestä ei olisi ollut mitään hyötyä!
– Sinä olet turvassa täällä.
– Kun te olette vaarassa! Sofie huudahti. – Kyllä minustakin on johonkin!
– Tietenkin vältämme vaaratilanteita niin pitkälle kuin mahdollista, Evangelica sanoi. – Mutta olet itse nähnyt kuinka vahvaa taikuutta meillä on vastassa. Tärkeintä on liikkua huomaamattomasti ja saada heistä tietoa vietäväksi Labelendiin. Peli on pelattu, jos maagit aistivat sinut aurastasi.
Siihen Sofie ei osannut sanoa mitään. Hän olisi voinut kätkeä auransa heikoilta tai keskivahvoiltakin maageilta, mutta hän tiesi, että jos joku olisi lähellekään niin voimakas kuin Zeraldet, mitään mahdollisuuksia ei olisi.
Sofiekin kiersi kätensä Evangelican selkään halatakseen häntä. Silloin hän tajusi, miten heiveröinen oli tähän verrattuna. Lapsena he olivat olleet melkein saman kokoisia, mutta Evangelica oli kasvanut pidemmäksi. Sofie oli itsekin ajatellut, että Evangelica helposti aliarvioitiin, koska hän ei näyttänyt mahdottoman voimakkaalta, mutta nyt Sofie tunsi tämän selästä ja hartioidensa ympärillä olevista käsivarsista, että tämä todellakin oli.
Kyllähän hän tiesi, että Evangelican oli täytynyt käydä läpi ties millaisia vaaroja. Sofie muisti, että voimansa ja kokemuksensa lisäksi Evangelicalla oli se miekka, joka näytti purevan jonkinasteiseen magiaan. Sofie ajatteli, että Leco puolestaan oli varmasti vahva kuin härkä ja voisi puolustaa itseään vaikka millaista soturia tai petoa vastaan.
Ja Sofien omat voimat olivat muuttuneet hänen heikkoudekseen. Tällä kertaa hänen magiastaan olisi pelkkää haittaa, eikä hän mahtanut sille mitään.
Sofie puri hammasta, ettei olisi itkenyt.
– Tiedän, Sofie mutisi. – Minun on pakko jäädä tänne.
Hän irrottautui Evangelicasta ja painui saman tien peittonsa alle vilkaisemattakaan tähän. Sofie tiesi, ettei Evangelica oikeastaan voinut hänen epäreilulle kohtalolleen mitään, mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla osoittamatta mieltään.
– Hyvä, Evangelica sanoi ja kuulosti huojentuneelta.
Luvusta 25:
Leco tallusteli vähän aikaa eteenpäin tuppisuuna katsellen Evangelicaa, joka kulki hänen edellään. Välillä hän vilkuili ympäristöä. Linnut olivat ainoita eläimiä, joita he olivat nähneet tai kuulleet vähään aikaan.
– Eikö sinua pelota? Leco kysyi sitten.
Evangelica vilkaisi häntä, mutta kääntyi katsomaan takaisin eteensä.
– Pelko on ajan ja voimien tuhlausta. Se estää toimimasta järkevästi, Evangelica sanoi.
– Ei auta, Leco mutisi. Evangelica näytti miettivän hetken.
– Olet vaarassa joka hetki. Riittää, että kaadut portaissa. Ei ole perusteltua olla toisena hetkessä sen enempää peloissaan, kuin toisena.
– Eli koko ajan on syytä paniikkiin, Leco huokasi.
– Ei, vaan voit valita sen vaihtoehdon, jossa järki pysyy päässä.
– Teoriassa, Leco jupisi.
Evangelica hymähti ja he kävelivät taas hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:
– Pelko ei ole rohkeuden vastakohta. Se on edellytys. Vain rohkea pysyy pelossa, koska pelkuri juoksee karkuun.
– Ai, että sanontojakin vielä.
– Ehkä sinun pitää kertoa itsellesi joku romanttinen tarina Prinssi Rohkeasta.
– Ja nyt sitten alat kiusaamaan.
– Anteeksi. Yritin vaihtaa taktiikkaa.
– Kaikki mitä sanot on aika heikkoa, Leco mutisi, ja alkoi näyttää siinä määrin nololta, ettei enää kehdannut katsoa Evangelicaan. He kulkivat jälleen eteenpäin hiljaisuuden vallitessa.
– Älä pelkää. Ei meillä ole hätää, Evangelica sanoi hetken päästä ja melkein hymyili. Leco vilkaisi häntä sivusilmällä.
– Paras tähän mennessä, hän huokasi tuskin kuuluvasti.
– Suo näkyy jo, Evangelica sanoi yhtä hiljaa. – Paras puhua kuiskaten.
He kulkivat niin lähelle kuin uskalsivat ja Evangelica osoitti korkeita mäntyjä heidän tarkkailupaikoikseen. Niissä oli tarpeeksi tuuheat latvat näkösuojaksi.
– Ellei sinulle ole ylivoimaista reisiä tuota ylös, hän kiusoitteli.
– Kuule, kyllä minulla sentään on enemmän voimaa kuin sinulla, Leco tuhahti hiljaa.
– Joskus kymmen-vuotiaana et päässyt mäntyä puoleen väliin, Evangelica kuiskasi. Leco näytti hölmistyneeltä.
– Ai, sinä muistat.
– Tietysti muistan, Evangelica hymähti. Hän lähti kulkemaan toiseen suuntaan. He kiipesivät puihin riittävän kaukana toisistaan nähdäkseen koko suon. Leco näki hyvin metsän puolelle ja Evangelica suon toisella puolella näkyvälle järvelle.
Kaikkialla näytti hyvin autiolta. Paikalla oli ollut suonoitien kylä niin kauan sitten, ettei heidän asumuksistaan ollut juuri mitään jäljellä. Rämeen reunamilla näkyi joitakin lähes tunnistamattomiksi lahonneita puisten mökkien jäänteitä. Harvat puut peittivät hieman näköalaa järvelle, mutta siellä päin lojui puunpalasia, jotka olivat kenties joskus kuuluneet veneisiin.
He istuivat liikkumatta puissa tunteja, pimeän vähitellen laskeutuessa. Mitään ei ollut tapahtunut.
Leco oli kiivennyt puusta alas aikaisemmin, koska epäili, ettei se olisi häneltä pilkkopimeässä onnistunut. Leco uskoi kuulleensa, milloin Evangelica lähti laskeutumaan männystä, mutta silloin hän ei enää nähnyt ympärilleen. Hän ei kuullut millon tämä tuli maahan, eikä erottanut askeleita, vaikka odotti. Metsässä risahteli silloin tällöin muutenkin.
– Evangelica? Leco kuiskasi niin lujaa kuin uskalsi. – Oletko täällä?
– Olen, kuului hiljainen kuiskaus melko läheltä. Leco oli ehtinyt seistä jähmettyneenä ja huolestuneena paikallaan jo tovin, joten hän huokasi helpotuksesta. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa äänen suuntaa, joten hän kuiskasi:
– Missä?
Hetken päästä Evangelica tarttui hänen käsivarteensa.
– Tässä, hän sanoi hiljaa.
– Sinä liikut kuin aave, sinusta ei kuulu askeltakaan, Leco kuiskasi ja kuulosti kiihtyneeltä.
– On tullut harjoiteltua. Tule, tuolla on sopivan suojaisa ja kuiva pensaikko, jossa voi nukkua.
– Näetkö sinä täällä? Leco kähisi.
– Tarpeeksi.
– Minä olen ihan sokea, Leco valitti. Evangelica kuljetti häntä eteenpäin, eikä hän pystynyt ollenkaan varomaan edes puunjuuria, joihin oli kompastua parikin kertaa.
– Yritä katsoa sivusilmällä, Evangelica sanoi. Leco yritti ja onnistui erottamaan tytön hahmon vasemmalla puolellaan.
– Näen sinut heikosti. Kuinka kauas oikein menemme?
– Lähemmäs järveä, Evangelica sanoi. – Ei enää paljon.
Pensaikko löytyi, eikä se ollut kovin mukava paikka nukkua, mutta molemmat mahtuivat hyvin sen suojaan. Aurinko ei ollut päässyt lämmittämään metsää kunnolla, joten se oli yöllä melko viileä, muttei vielä liian kylmä.
Leco etsi siedettävää asentoa.
– Älä nuku selälläsi, Evangelica huomautti. – Ettet kuorsaisi.
– Hups, Leco kuiskasi. Hän alkoi jo tuntea itsensä aikamoiseksi toheloksi ja kömpelöksikin vielä. Evangelicasta ei taaskaan kuulunut ääntäkään. Se ei todellakaan ollut omiaan saamaan Lecoa yhtään levollisemmaksi.
– Etkö voisi edes hengittää niin, että kuulen sinun olevan siinä? hän valitti hiljaa. Vähän ajan päästä hän kuuli.
Leco makasi hereillä, kun metsässä alkoi erottaa lähimmät puut. Hän ei ollut onnistunut nukkumaan kuin torkahdellen. Evangelicasta hän ei oikein pystynyt sanomaan nukkuiko tämä vai ei, koska tämän hengitys oli edelleen tuskin kuuluvaa. Ainakin Evangelica näytti nukkuvalta.
Hetken kuluttua Leco alkoi kuulla jotakin muuta. Hän keskittyi kuuntelemaan. Ensin hän luuli äänen tulevan aivan vastakkaisesta suunnasta, mutta tajusi sen pian veden ääneksi. Hän kuunteli järveä. Joku oli siellä veneellä. Äänen täytyi tulla soutamisesta. Leco kuunteli jännittyneenä, kun ääni tuli hiljakseen lähemmäs ja lähemmäs.
Evangelicakin oli avannut silmänsä. Kun vene tuntui olevan hyvin lähellä heitä, kuului molskahdus ja sen jälkeen ei enää mitään. He odottivat, eikä mitään tapahtunut. Kukaan ei kuulunut nousevan rantaan, eikä venettä vedetty sinne.
Leco kohottautui istumaan, mutta Evangelica tarttui hänen olkapäähänsä ja veti häntä takaisin maahan.
– Ei mennä katsomaan. Haluatko, että sinut nähdään?
– Mutta jotain siellä tapahtui. Eikö nyt ole ainoa tilaisuus? Leco kuiski.
– Jos tuolla tapahtui jotain merkittävää, se tapahtuu ennen pitkää uudelleen. Ensi yönä valvomme puissa järven rannassa.
Leco jupisi jotain, mutta jäi paikalleen makaamaan. Hetken kuluttua Evangelica näytti jälleen nukkuvan. Lecon oli vaikea ymmärtää, miten tämä pystyi siihen, kun hän ei itse onnistunut edes sulkemaan silmiään. Leco tunsi olevansa liiankin tietoinen jokaisesta linnusta, jonka hän kuuli lennähtävän puusta toiseen. Äänet olivat harvassa. Järvi oli tyyni. Leco yritti keskittyä hyttysten ininään, mutta pian se kävi niin häritseväksi, että hän vain hermostui entisestään.
Leco nousi hitaasti istumaan. Evangelica ei reagoinut. Kyllä kai hän oikeasti nukkui. Lecosta tuntui, että hän tulisi hulluksi, jos joutuisi kyhjöttämään vielä hetkenkin paikallaan. Metsässä oli vielä niin pimeää, että tuskin häntä nyt kukaan näkisi, vaikka hän vähän jaloittelisikin. Hän näki eteensä jo sen verran, että pystyi kulkemaan hiljaa.
Leco varoi astumasta mihinkään risahtavaan, ettei Evangelica heräisi, kun hän hivuttautui kauemmas pensaiden luota. Leco halusi tehdä jotakin hyödyllistä. Ehkä hän löytäisi jonkin sopivan paikan, josta tarkkailla järveä aamun valkenemiseen asti. Jos järvellä oli äsken tapahtunut jotakin, saattaisihan se tapahtua uudelleenkin, ennen ensi yötä.
Oksa risahti kuuluvasti Lecon jalan alla. Hän jähmettyi hetkeksi ja mietti, oliko Evangelica kuullut. Tyttö tuntui heräävän hyvin helposti. Sitten Leco jatkoi nopeasti matkaansa ja kuvitteli jo olevansa aivan järven rannassa, mutta sitä ei tullutkaan vastaan. Hänen suuntavaistonsa taisi olla hemmetin surkea. Kulkikohan hän ollenkaan oikeaan paikkaan?
Sitten hänen jalkansa alkoivat kastua saappaiden läpi. Leco hätkähti ja yritti nähdä paremmin eteensä. Oliko hän kävellyt suoraan suolle? Täytyi olla. Leco oli aikeissa kääntyä takaisin, mutta viimeinen askel eteenpäin oli väärä. Hän ei ehtinyt edes huudahtaa humahtaessaan äänettömästi alas jostakin.
Back to: About My Novels
Leave a Reply