Luvusta 1:
Sessa avasi silmänsä ja näki suurten vaaleanvihreiden silmien tuijottavan itseään ruusupensaan viressä. Ne kuuluivat pyöreäkasvoiselle tytölle, joka oli kumartunut herättelemään Sessaa. Pitkät kiharaiset porkkananväriset hiukset ryöppysivät melkein maahan asti hänen istuessaan nurmikolle.
– Voisin kyllä melkein vannoa pihamaani naapuruston moitteettomimmaksi, mutta en silti suosittele että nukut siellä, tyttö hymyili Sessalle. – Tiedäthän, ei voi koskaan olla liian varovainen punkkien tai myyräkuumeen kanssa…
Tyttö ojensi kätensä vielä unenpöpperöiselle Sessalle ja auttoi hänet ylös ruusupensaan alta.
– Olen muuten Frina, nimen omistaja esittäytyi. – Entä sinä?
Sessa piti heti Frinan ystävällisistä kasvoista ja määrätietoisesta olemuksesta. Hän ajatteli kiitollisena eilisiltaista väsymystä, joka oli lopulta ohjannut hänet tapaamaan juuri tämän ihmisen.
– Minä olen Sessa.
– Sessa, Frina toisti kokeilevasti, mietteliäänä. – Prinsessa, hän totesi sitten, kuin yhteenvetona ja nyökkäsi itsekseen.
– Miksi nukuit kukkien keskellä Ruusunen?
Luvusta 2:
Lopulta Sessa hävisi uteliaisuudelleen ja astui sisään balettiliikkeeseen. Liikkeen kokoon nähden sieltä löytyi ällistyttävän laaja valikoima kaikkea, mitä Sessa saattoi kuvitella Indigo-opiston oppilaiden ikinä harjoitussaleissa tarvitsevan. Kaiken värisiä ja mallisia harjoitusvaatteita ja tossuja oli ahdettu hyllyt ja tangot täyteen. Lisäksi liikkeestä löytyi mallikappaleita esiintymisasuista joita siellä valmistettiin. Sessa pysähtyi tossuja pursuavan hyllyn viereen ja silitteli valkoisten satiinisten kärkitossujen pintaa. Miten kertakaikkisen ihanaa olisikaan saada syy ostaa uusia harjoitusvarusteita. Sessan haaveilun keskeytti äkkiä joku joka käveli Sessaa kohti ja pysähtyi aivan hänen viereensä rykäisten merkitsevästi. Sessa kohotti katseensa ja näki edessään huomattavan pitkän tytön, jonka vihaiset kasvot eivät tuntuneet oikein sopivan nukkemaiseen vaikutelmaan, jonka hänen hiekanväriset korkkiruuvikiharansa ja vaaleansininen pitsimekkonsa saivat aikaan.
– Kukas sinä olet? Taidat olla uusi, tyttö töksäytti koppavasti ja tuijotti Sessaa harmailla tihrusilmillään. Ennen kuin Sessa ehti vastata, hän jatkoi:
– Tottakai olet. En ole koskaan nähnyt sinua. Ja voit uskoa, että minä tunnen tässä pikkukaupungissa jokaisen, jolla on mitään tekemistä baletin kanssa. Vaikka kiinnostusta olisi niin vähän, että se riittäisi vain saamaan tuon henkilön kerran elämässään kävelemään sisään tähän liikkeeseen ja hipaisemaan satiinitossujen pintaan, minä en sitä koskaan unohtaisi, tyttö sanoi tuimana.
Sessa katsoi häntä huvittuneena. Tässä oli selvästi joku, joka oli baletille aivan yhtä omistautunut kuin Frina tai kuka hyvänsä Indigo-opiston ylempien luokkien tytöistä, mutta jonka luonteenlaatu, tai kenties kasvatus, sai hänet pitämään kaikkea balettia koskevaa henkilökohtaisena valta-alueenaan.
– Helelis, tyttö sanoi ja ojensi kätensä. Sessa kertoi nimensä ja vastasi kädenpuristukseen.
– Ajattelin vain, että jos olet tulossa Indigo-opistoon ensilukukaudeksi, sinun on parempi muistaa minut.
Tytön pingottuneet kasvot olivat jo vähän rentoutuneet, mutta hänen kärkevä äänensävynsä ei muuttunut. Hän nyökkäsi vielä Sessalle ja lähti ylpeästi liikkeestä. Sessa jäi katsomaan hänen jälkeensä yhä hiukan huvittuneena. Tähän pieneen kapunkiin mahtui näköjään vaikka minkälaisia persoonia. Eikä näköjään tarvinnut kuin olla uusi kasvo, valintakokeiden alla balettiliikkeessä, niin heti näki, että Indigo-opiston opiskelijaehdokkaasta oli kysymys. Sitten Sessan ajatukset synkistyivät ja hän tunsi ärtymystä ajatellessaan, miten mielissään äskeinen tyttö luultavasti olisi, ellei Sessaa ensi lukukautena näkyisikään balettitunneilla.
Silloin Frina pyyhälsi sisään liikkeeseen. Hän oli ilmeisesti juuri ehtinyt nähdä Helelisin poistuvan ovesta vastakkaiseen suuntaan.
– Tuliko hän isottelemaan sinulle? Frina kysyi närkästyneenä. Sessa huokasi naurahtaen.
– Sinä siis tunnet hänet. No, olisi kai pitänyt arvata, Sessa sanoi. – Älä huoli, ei hän mitään sanonut mistä kannattaisi suuttua.
Frina näytti hetken epäröivältä mutta alkoi sitten hymyillä.
– Oikeastaan Helelis on ystäväni. Hän on vain vähän… tiukka uusille. Ei kannata antaa ensivaikutelman hämätä. Kun hänet oppii tuntemaan hän on todella suloinen ja hauska, Frina sanoi. Sessa lupasi pitää sen mielessä. Vaikka hän sitten joutuisikin katselemaan Helelisiä ja muita tanssikoulun oppilaita pelkän siivoojan silmin.
Luvusta 4:
Haamu oli palannut. Vai lähtikö se oikeastaan koskaan minnekään? Siitä ei voinut sanoa mitään varmaa, sillä selkäytimessä jäyti alati tunne sen läsnäolosta. Saattoi se tosin johtua myös haamun tavasta ilmaantua arvaamattomasti näkyviin. Koskaan ei voinut tietää milloin, mutta sen tiesi kyllä, että lopulta se taas tulisi.
Pimeän kirjaston portaita yläkertaan kulki vaitonaisena kirjastonhoitaja Horiz. Hän oli kuullut haamun. Se oli napauttanut pari kertaa terävästi yläkerran peilin lasia. Haamu oli vaitonaisella tuulella. Joskus kun se oli oikein turhautunut se sai lasin rämisemään kuin särkymispisteessä. Vaikka Horizin kuulo oli riittävän tarkka kuulemaan pelkät näpäytykset peililasin takana, missä päin kirjastoa hän sitten olikaan.
Sinne haamu oli jälleen ilmestynyt. Peiliin. Se naputteli lasia hiljakseen silmät alas luotuna. Eikä se nostanut katsettaan, kun Horiz saapui. Vanhus istahti läheisen pöydän eteen, asetti sille lyhdyn ja jatkoi kesken jääneen kirjan selailua.
Onton hiljaisuuden vallitessa haamu vihdoin vilkaisi edessään istuvaan mieheen räpytellen suuria silmäluomiaan. Horiz kohottautui pöydän yltä hieman.
– Sinä kerjäät sääliä, Horiz totesi katsomatta haamuun. Silloin kun se oli vihainen ja raivosi peililasin takana Horiz katsoi sitä suoraan silmiin piinaavan tyynesti.
– Se on turhaa, hän jatkoi, vaikka haamu tiesi. Ääni oli taipumaton ja puolueeton, muttei kaikunut etäisesti siitäkään huolimatta, ettei Horiz vilkaissutkaan haamuun, jolle puhui. Ääni oli läsnä.
Haamukin kuuli sen, eikä sillä ollut mitään vastattavaa. Heillä oli ollut aikaa puhua. Mitään muuta heillä ei ollut niin kuin aikaa. Eivätkä asiat puhumalla muuttuneet. Ne saattoi puhua halki millä tahansa tavalla, keinolla, muodolla, mutta koskaan ne eivät muuttuneet. Mitä enemmän puhui ajatuksiaan ääneen, sitä selvemmin tajusi, miten turhaa se oli. Jos haki muutosta.
Ei ollut kulunut kauaa haamun viimeisestä raivokohtauksesta. Se oli alkanut vain hatarasta, uskaliaasta ehdotuksesta. Toivon kipinästä. Mahdollisuudesta ja kohtalosta. Horiz oli torjunut, tuominnut, tukahduttanut sen.
Haamu ei saisi unohtaa, ei olisi mahdollisuutta hairahtua. Horizillakaan ei ollut.
Back to: About My Novels
Leave a Reply