Kevätprinssi

Sen valtakunnan prinsessan nimi oli Belle-Rose. Se kertoi hänestä yhtä paljon kuin hänen pitkä, kullanruskea, kiharrettu tukkansa, tai vaaleanpunaisesta purppuraan vaihtuvat runsaat pitsipukunsa. Yhtä paljon kuin se, että kaikkien todellisten prinsessojen tapaan, hänkin oli saanut haltijakummeiltaan hyvyyden, kauneuden ja laulun lahjat. Yhtä paljon kuin se, että hän oli rakastetun kuningasparin tyttärenä syntyjään rakastettu. Se kaikki kertoi hänestä juuri niin paljon kuin kuorrutus voi kertoa kakusta, tai kehys taulusta. Belle-Rose toivoi, että häntä sanottaisiin Roseksi.

Belle-Rose nukkui yönsä, opiskeli opiskelunsa, ja antoi palvelijoiden pukea ja puunata itsensä suuressa, valkeassa huoneessaan. Valkoinen lattia, valkoiset seinät, valkoinen sänky, verhot, ja lakanat. Kaikkia valkoisia asioita reunustivat kultaiset karmit, maalaukset, kirjailut tai nauhat. Kristalliset ikkunat kaventuivat kohti korkeaa kattoa.

Belle-Rose oli aina pitänyt huonetta liian korkeana. Niinä harvoina aamuina, kun hän heräsi liian aikaisin, ja hänellä oli aikaa vain lojua paikoillaan, hän piti katosta. Hänestä oli mukavaa antaa katseensa vaellella sen kultareunaisissa holvauksissa. Mutta kun hän oli pystyssä, kun hän joutui liikkumaan ja puhumaan huoneessa, se teki hänen olonsa kolkoksi ja epämukavaksi. Hänen oman äänensä kaiku kuulosti epäluonnolliselta siinä huoneessa, vaikka hän oli asunut siinä aina kahdeksanvuotiaasta saakka. Vanhemmat eivät olleet myöntyneet Rosen pyyntöihin saada muuttaa vaatimattomampaan huoneeseen. Niinpä prinsessa tottui, muttei koskaan alkanut tuntea huonettaan omakseen. Se ei ollut Rosen huone, vaan prinsessan huone. Ruusukoristeinen peilipöytä, korkeapylväinen sänky, maalaus kahdestatoista haltijakummista ja kruunupäisistä vanhemmista olisi voinut kuulua kenelle tahansa prinsessalle. Samoin seinälle jätetty tyhjä kohta, jonka voisi täyttää vain yksi uusi kruunupää.

Rose vietti vapaahetkensä linnan kirjastossa oman huoneensa sijaan. Sen katto oli aivan yhtä korkea, mutta se tuntui kuuluvan kirjastoon korkeine hyllyineen, toisin kuin tyhjältä tuntuvaan valkoiseen huoneeseen. Rose ei lukenut kovin paljon. Hänellä oli aina kirja kesken, mutta hän pääsi loppuun hitaasti. Kirjaston hyllysokkelot kuitenkin viehättivät häntä muutenkin, ja syrjäisiin nurkkiin oli hauska kätkeytyä vähäksi aikaa kaikkien katseilta. Ja Rose rakasti kirjojen kuvia. Häntä ei pidetty taiteellisena lahjakkuutena, mutta hänestä oli mukavaa harjoitella kuvien kopioimista. Erityisen paljon Rose piti suurista koristeellisista alkukirjaimista, jotka koristivat lukujen ensimmäisiä sivuja. Niiden tyylin hän oli omaksunut hyvin, ja alkanut vilkkaan mielikuvituksensa avulla suunnitella sellaisia itse. Vuosien mittaan kirjainkokoelmaan oli kertynyt jo toistakymmentä viimeisteltyä piirrosta jokaiselle aakkoselle.

Päivänä, josta tarinamme kertoo, Rose istui aivan kirjaston perällä, yhden suuren parven ikkunasyvennöksessä. Hän oli juuri saamassa valmiiksi kokoelmansa seitsemännentoista A:n. Niitä oli enemmän kuin mitään muuta kirjainta, mutta Rose arveli sen sopivaksi, koska A:ta käytettiin joka tapauksessa niin paljon.

Rose istui polviensa päällä työnsä ylle kumartuneena. Hänen ruusunpunainen pukunsa oli rypistynyt, hän oli avannut tiukan nutturansa ja järjestänyt hiuksensa molemmille puolille päätä pitkinä laineisina poninhäntinä. Rose tiesi, että hänelle luultavasti suututtaisiin. Tänään oli tärkeä päivä, eikä hänellä ollut enää paljon aikaa. Ajatus toi rypyn hänen kulmiensa väliin, mutta se silisi taas, kun Rose keskittyi vetämään vielä pari kiemuraa A:n ylle ja alle. Sitten hän suoristautui tarkastelemaan kuvaa kauempaa. Tyytyväinen hymy käväisi hänen huulillaan.

Kirjaston ruusuikkunakello kajautti ensimmäisen puolenpäivän lyönnin. Rose säpsähti. Hetken aikaa hänen rintakehänsä kohoili tavallista kiivaammin. Kello oli hänen katseensa ulottumattomissa. Se oli niin korkealla, että sen näki melkein joka suunnasta, mutta siitä kaukaisesta nurkasta, jossa Rose istui, se peittyi korkeiden hyllyjen ja holvikaarien taakse. Hetken mietittyään prinsessa tavoitti ajantajunsa. Hän huokasi tuskin kuuluvasti ja katsoi ulos ikkunasta. Linna oli niin korkealla, että kirjastosta näki satamaan. Työhönsä keskittyneenä Rose oli melkein unohtanut mitä pian tapahtuisi. Hetken mielijohteesta hän avasi ikkunan.

Tuuli ei ollut kova, vain sopivan virkistävä. Rose hivutti polvensa ylös ja painoi varpaansa piirroksensa kulmalle, ettei tuuli tarttuisi siihen. Hän sulki mustepullon ja pysähtyi hetkeksi katselemaan meripihkavartista kynäänsä. Hän puristi huulensa yhteen ja tunsi syyllisyyden piston, mutta päätyi kuitenkin pyyhkimään kynän alushameensa alimpaan kerrokseen. Oli hänen tapaistaan unohtaa nenäliinat.

Rose katseli taas sataman suuntaan ja antoi tuulen tuivertaa kasvoilleen. Hän ei voinut erottaa laivoja toisistaan. Hän ei ollut edes varma mitkä olivat menossa ja mitkä tulossa. Joku niistä oli varmasti taas tuomassa lankaa ja kankaita. Rose oli ymmärtänyt, että heidän valtakuntansa lampaissa oli jotakin vikaa. Hänen ajatuksensa kääntyivät siihen laivaan, jota linnassa eniten odotettiin. Hän arveli sen saapuneen jo. Luultavasti Rosea etsittiin.

Eikä Rose aikonut piileskellä enää kauan. Hän ei ollut luonteeltaan kapinallinen, ja hän oli huomannut itsessään myös kiinnostuksen kipinän ajatellessaan vieraiden tapaamista. Mutta se oli myös hiukan pelottavaa. Valtakunnan kuningas ei ollut nähnyt sisartaan viiteentoista vuoteen, mutta sen prinsessa ei ollut tavannut serkkuaan koskaan.

Enemmän kuin Rose ajatteli tapaavansa serkkunsa, Yorin, hän ajatteli kaukaisen maan prinssin saapuvan tapaamaan kaukaisen maan prinsessaa. Jollain tavalla Rose piti ajatuksesta. Siksi hän ei vastustellut, kun hänet löydettiin kirjaston suojista ja tuotiin takaisin siihen valkeaan prinsessamaiseen huoneeseen, puettavaksi ja laitettavaksi niin prinsessamaiseksi kuin suinkin.

Rose tunsi itsensä tyyneksi. Hän ei ollut luonteeltaan tyyni, mutta silloin kun hän tunsi itsensä prinsessaksi, tyynenä pysyminen oli vaivatonta. Hän hymyili kohteliaasti ja peilistä katsoi häneen prinsessa Belle-Rose, suurine säihkyvine sinisilmineen, pitkine ripsineen, kiiltävät hiukset kiharoina pään päällä. Pukeutuessaan mekkoon, joka oli vaaleinta vaaleanpunaista, hän lakkasi tuntemasta itseään kovin todelliseksi. Ja sisäinen Rose piti siitä, vaikka peilin prinsessa Belle-Rose näytti kohteliaan välinpitämättömältä.

Tämä on sellainen tarina, jossa tyttö ja poika tapaavat ja pitävät toisistaan heti, koska toivovat sitä. Kaukaisen maan prinssi ei peitellyt itseltään, että oli lähtenyt kotoaan rakastuakseen kaukaisen maan prinsessaan. Eikä kaukaisen maan prinsessa peitellyt itseltään, että samasta toiveesta johtui hänen sydämensä pieni hypähdys joka kerta, kun hän oli katsonut satamaa kohti viime päivinä. Tai se, että mekossa, tiaarassa ja koruissa, joita hän oli kantanut ennenkin, oli sinä päivänä jotakin taianomaista. Se, kuinka hymy tuntui sopivan hänelle niin hyvin sinä päivänä.

Kaukaisen maan prinssi Yori oli pukeutunut kultaan ja hopeaan. Hän saapui linnan juhlasaliin vanhempiensa jäljessä, kaksi pientä sisarta hänen jäljessään. He astelivat kuningasparin ja ainokaisen prinsessan eteen niiaamaan ja kumartamaan. Rose hädin tuskin huomasi muita kuin prinssi Yorin. Prinssin ja prinsessan katseet olivat nauliutuneet yhteen heti, kun prinssi oli ilmestynyt esiin kaukaisen maan kuningasparin takaa. He eivät laskeneet katsettaan toistensa ulottumattomiin edes sillä hetkellä, kun prinssi Yori pysähtyi kumartamaan prinsessa Belle-Roselle, ja prinsessa niiasi hänelle.

Juhlasali täyttyi nopeasti ruoasta, sen tuoksusta ja lämmöstä, palvelijoiden liikkeestä, lasien ja aterimien kilinästä, vieraiden ja isäntien välisistä katseista ja verkkaisesti lisääntyvästä puheensorinasta. Kun vanhat tutut olivat onnistuneet kaivamaan toisensa esiin lisääntyneiden ryppyjen, harmaantuneiden hiusten ja karhentuneiden äänten takaa, ja uudet tutut olivat ehtineet muodostaa toisistaan käsitettävän ensivaikutelman, tunnelma alkoi olla korkealla. Rose söi ruokia hyvällä halulla, muttei maistanut niistä juuri mitään. Hän antoi vanhempiensa johtaa keskustelua ja sanoi vähän. Hän katseli prinssi Yoria paljon ja usein. Yori katseli takaisin samalla mitalla, hymyillen yhtä etäisen kohteliaasti kuin prinsessakin, mutta tutkailevat silmät paljastivat kummankin mielenkiinnon. Tunnin ruokailun ja seurustelun jälkeen minuutit tuntuivat matelevan.

Kun valtakunnan kuningatar vihdoin liikahti tuolissaan merkitsevästi, Rose havahtui ja tiesi heti hetkensä tulleen. Hän keskittyi hymyilemään kauniisti, kun hänen äitinsä kehotti häntä esittelemään prinssi Yorille linnan puutarhaa. Se ei ollut vielä aivan parhaassa kukassaan, mutta joka tapauksessa näkemisen arvoinen. Prinsessa ja prinssi pitivät huolen olla suostumatta liian nopeasti. Jakaessaan katseen, he tiesivät, että seuraava hetki olisi jo liian hitaasti. Niinpä he kääntyivät, myöntyivät ja odottivat, että joku muu nousisi pöydästä ensimmäisenä. Sitten he nousivat soveliaan eri aikaan.

Prinsessa ja prinssi kulkivat rinnakkain hiljaisuudessa, kunnes saapuivat puutarhan portille. Se oli suuri ja kultainen kuin prinsessan huoneen kristalli-ikkunat, ja puutarha, jonne se johti oli, miltei kymmenen kertaa niin suuri kuin linnan juhlasali. Koko komeutta reunustivat korkeat ruusupensaat, joiden kukat olivat nupullaan, osa hieman raollaan, loput vielä aivan supussa. Niiden välissä kohosi tasaisin välein marmoripylväitä ja kaaria. Puutarha oli jaettu ikään kuin huoneisiin, pieniin ja suurempiin. Osassa loistivat hortensiat ja osassa liljat. Joissakin oli marmoripenkkejä ja toisissa lepotuoleja. Puutarhan läpi kulki lehmuskäytävä ja perällä oli tammien piiri, joka suojasi kuumilta päiviltä päivänvarjoa paremmin.

Prinssin ja prinsessan keskustelu keskittyi aluksi puutarhan ihmeisiin. Rose ei kiinnittänyt juuri huomiota sanojen sisältöön. Hetken mietittyään hän rohkaisi mielensä ja ehdotti, että näyttäisi lempipaikkansa puutarhassa. Prinssi myöntyi hymyillen. Rose kääntyi johdattamaan tätä eteenpäin pitkin lehmuskäytävää. Hän puri salaa huultaan ja hänen sydämensä tykytti hieman. Hän johdatti prinssin sinne, missä lehmukset loppuivat, ja vielä tammihuoneenkin ohi. Sen takana oli vihreää pensasaitaa. Rose hymyili ujosti ja Prinssi Yori katsoi häntä kysyvästi. Sitten Rose käänsi katseensa ja vei hänet vielä yhteen pensasaidan rajaamaan huoneeseen.

Prinssi katseli hetken ympärilleen.

– Mutta nämähän ovat… niittykukkia, prinssi sanoi hiljaa, ja prinsessa punastui kääntäen katseensa prinssistä kukkiin. Niiden joukossa oli hieman heinääkin.

– Niin, hän sanoi, eikä prinssi Yori tarvinnut muuta. Hän katsoi Rosea niin kuin kuka tahansa katsoo ymmärtäessään, että hänen toiveensa on käynyt toteen; että hänen prinsessansa on kuitenkin vain tavallinen tyttö. Yorin suupielet kohosivat hämmennyksestä ja tyytyväisyydestä. Hymystä rohkaistuneena Rose hymyili kirkkaasti ja kumartui poimimaan sinikellon. Sitten hän sujautti sen Yorin korvan taakse. Molemmat hymyilivät leveämmin. Sitten Rose nauroi, ja Yori nauroi perässä. He istuivat kukkien sekaan yhtä päätä.

– Pidätkö sinä kirjoista? Yori kysyi Roselta kukkien keskellä. Rose oli jo asettunut mukavasti kyljelleen kyynärpäänsä varaan. Hänen silmänsä liikahtivat hänen miettiessään.

– Oikein paljon, Rose sanoi. – Mutta taidan pitää enemmän niiden ulkonäöstä kuin sisällöstä.

Yori nyökkäsi kiinnostuneena.

– Mutta on minusta mukavaa lukea silloin tällöin. Entä sinä?

– Niin, silloin tällöin on hyvä, Yori sanoi. – Minä luen enemmän kuin silloin tällöin, mutta en taida todella pitää siitä niin usein.

Yori hypisteli horsmanvartta ja jatkoi:

– Se taitaa vain olla tapa, helppoa ajanvietettä.

– Ymmärrän, Rose sanoi hymyillen, ja vaipui hetken hiljaisuuteen. – Mutta miksi oikeastaan kysyit kirjoista?

Yori mutristi suutaan hiukan.

– Siksi kai, että kaikilla on niistä yleensä jokin mielipide. Ja ehkä se kertoo heistä jotakin.

Rose alkoi punastella, mutta häntä myös huvitti, joten hän sanoi:

– Minä pidän romanttisista tarinoista, opettavaisista tarinoista ja onnellisista lopuista. Mitähän se mahtaa kertoa minusta?

Yori kurtisti kulmiaan ja näytti pinnistävän ajatuksiaan. Sitten hän hymyili levollisesti ja taivutti jalkansa ristiin.

– Ei minulla ole harmaintakaan aavistusta, hän sanoi. Rose piti vastauksesta.

– Millaisista kirjoista sinä sitten pidät?

Yorin piti taas keskittyä miettimään.

– Taidan pitää tarinoista, joiden henkilöillä menee huonommin kuin minulla. Sitten en ala haikailla heidän elämäänsä.

Yori virnisti päälle.

– Mitähän se mahtaa kertoa minusta? hän kysyi. Rose hymähti.

– Varmaankin, että olet velvollisuudentuntoinen.

Yori kallisti hiukan päätään katsoessaan Rosea, mutta kohautti sitten olkiaan. Rose ei sanonut mitään, ja vähän ajan kuluttua Yori kurottautui poimimaan päivänkakkaroita. Hän alkoi punoa niistä seppelettä. Rosea hymyilytti, että tämä oli valinnut juuri sen kukan. Niinpä hän poimi yhden itsekin ja alkoi hitaasti nyppiä siitä terälehtiä kysyen kukalta kysymyksen. Hän vilkaisi Yoria, mutta tämä ei huomannut. Vasta kun Rose oli nyppäissyt viimeisen lehden ja jäänyt katselemaan sitä tyytyväinen hymy huulillaan, Yori havahtui. Hän tuijotti hetken terälehteä Rosen sormien välissä, kuin sillä olisi ollut valta syöstä hänet turmioon.

– Kumpi se oli? hän kysyi ja katsoi Roseen haastavasti. Rose paljasti hampaansa.

– En kerro.

Prinsessa ja prinssi poistuivat puutarhasta käsi kädessä, ja molemmilla oli kutreillaan päivänkakkaraseppele. He kantoivat niitä vakavina ja arvokkaina, kuin kruunuja kerrassaan. Belle-Rose oli pujottanut tiaaransa epäsovinnaisesti pukunsa kaulukseen. Kun he kulkivat sillä tavoin pitkin linnan käytäviä, palvelijoita huvitti. Osa käänsi katseensa kohteliaasti, mutta osa ei kyennyt peittämään hymyään. Prinssi ja prinsessa hymyilivät takaisin ylhäisen ystävällisesti. Kun ketään ei ollut näkyvissä, he purskahtivat nauruun. Sitten Rose juoksutti vieraansa kirjastoon syrjäisintä mahdollista reittiä.

Prinssi Yori piti kirjastosta heti. Se ei ollut yhtä kolkko ja tärkeilevä kuin heidän omansa kaukaisessa maassa merten takana. Täällä hyllyt olivat eri muotoisia ja kokoisia, ne näyttivät ylistävän sitä, että olivat käsityötä. Yorin tuntemassa kirjastossa hänestä tuntui, kuin hyllyt olisivat hävenneet sitä ja yrittäneet peittää sen näyttämällä kaikki niin suorilta ja samanlaisista kuin suinkin. Kun meni lähelle ja huomasi, ettei jokainen koristekiemura ollutkaan samanlainen, tunsi pettymystä. Rosen kirjastossa se tuntui jännittävältä, kuin jokaisella hyllyllä olisi ollut henki.

– Jokaisella kirjallakin on henki, Rose sanoi. Hän punastui hiukan ja jatkoi:

– Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Eikä sillä ole mitään tekemistä kirjan sisällön kanssa. Tarinoiden henki ei kai ole minun alaani. Tarkoitan, että pidän siitä, miten jokainen nide on aivan omanlaisensa, oli sisältö sitten sama tai eri.

Yori nyökytteli päätään hymyn kare huulillaan. Hän ei ollut koskaan ajatellut niin, mutta asiat joihin Rose kiinnitti huomiota, tuntuivat hänestä hyvin kiehtovilta. Niiden täytyi olla niin kuin Rose sanoi, vaikka ne olisivatkin olleet hänen tavoittamattomissaan.

– Jos minun täytyy valita, taidan tuntea tarinoiden henget paremmin. Tosin en läheskään niin hyvin kuin monet muut. Minä en kai vain pidä niistä kaikista tarpeeksi tunteakseni niitä niin perin pohjin. Mutta erotan kyllä hiukan selaamalla, minkä tarinan henki on rauhoittavan kyyninen ja minkä piinaavan imelä.

Rose hihitti.

– Minä tajuan vasta lopussa pidinkö kirjasta vai en.

– Sinä tulet siis lukeneeksi paljon turhia kirjoja ja minä taas hyvin kapea-alaisesti. Ehkä on ihan hyvä, että olemme kuninkaallisia emmekä kirjastonhoitajia.

Rose hihitti taas.

– Hassua miten paljon kirjoista riittää puhuttavaa, vaikka kumpikaan meistä ei ole niin varma kuinka paljon niistä edes pitää, hän sanoi. Yorin katse vaelsi yläviistoon. Se seurasi ylintä hyllyriviä hänen miettiessään.

– Kenties ne vain ovat niin suuri osa todellisuuttamme. Sitä paitsi suurin osa lukijoista on varmaan kuitenkin samanlaisia kuin me; eivät kovin hyviä siinä, Yori tuumi. Rose huokasi hiukan väsyneesti.

– Ehkä se johtuu siitä, että prinsessana kaikki täytyy tehdä niin tarkalleen ja oikein. Välillä on mukavaa tehdä jotakin, missä ei tarvitse onnistua. Ehkä se on samanlaista muillakin, mitä he sitten elämässään tekevätkin, hän sanoi kohauttaen olkiaan. Yori hymyili ja teki samoin.

– Mitä muuta sinä haluat nähdä? Rose kysyi sitten. – Minä olen vain näyttänyt sinulle paikkoja, joista minä pidän.

Yorilla ei ollut mitään sitä vastaan, mutta Rose näytti olevan hämillään, joten hän sanoi:

– Minä pidän ullakoista.

Prinsessan katse kirkastui nopeasti. Hän tarttui taas prinssiä kädestä ja veti häntä perässään, sipsuttavilla juoksuaskeleillaan edeten. Kolmen porrasvälin jälkeen heitä alkoi kuitenkin hengästyttää. He matelivat hetken ja juoksivat taas. He pysähtyivät vetämään henkeä ja hihittämään monta kertaa matkalla kohti linnan tornien huippuja. Loppujen lopuksi he päätyivät kävelemään, sillä Rose pelkäsi saavansa huutia, jos hikoilisi pukunsa aivan märäksi.

Rose oli valinnut sen ullakkotornin, jonka muisti pölyisimmäksi. Jos Yori halusi nähdä ullakoita, oli parempi tehdä se kunnolla. Rose tunsi onnistuneensa, kun Yori näytti katselevan lattiaan jättämiään jalanjälkiä tyytyväisenä. Huone oli pieni, eikä siellä ollut paljon tavaroitakaan. Tarkemmin ajatellen se näytti niin kuvakirjamaiselta ullakolta, että Rosea huvitti. Siellä oli pari kirstua, vanhoja rikkinäisiä taulunkehyksiä seinien vierillä ja jokunen kori sekalaista metallitavaraa.

– Haluatko kaivella kirstuja? Rose kysyi virnistäen. Yori pyörähti kannoillaan ja loi katseensa ympäri huonetta.

– Ne ovat varmaankin lukossa.

– En usko, Rose sanoi ja kumartui koettamaan isomman kirstun kantta. Se nousi naristen ja paljasti siististi viikatun pinon värikkäitä vanhoja verhoja.

– Eikö olekin tylsää? Meidän ullakoilla ei ole luurakoja tai muitakaan salaisuuksia, Rose sanoi nauraen. Yori kumartui hypistelemään kangasta.

– Suututaanko sinulle, jos levität niitä pölyiselle lattialle?

– Luultavasti.

Yori vilkaisi ympärilleen ja meni sitten vetämään yhden kehyspinon päältä valkean kankaan, joka oli heitetty niiden päälle puolihuolimattomasti. Hän ravisteli sitä vähän ja laski pölyisämmän puolen lattiaa vasten. Hän viittasi Roselle ritarillisin elkein, että istumapaikka oli valmis. Rose niiasi toinen suupieli kohoten ja istuutui niin viehkeästi kuin taisi. Yorin katse oli taas kääntynyt kehysten suuntaan. Hän oli huomannut jonkin piirroksen nököttävän kehysten välissä. Hän poimi sen ja istui Rosen seuraan.

– Näyttää jonkin taulun luonnokselta, Yori sanoi. Rose kumartui lähemmäs katsomaan. Hänen kulmansa kurtistuivat ja kohosivat sitten.

– Se voisi olla se taulu, joka minulla on huoneessani, kahdestatoista haltijakummistani!

Yori vilkaisi Rosea ja sitten taas piirrosta.

– Mutta kuvassa näyttää olevan kolmetoista hahmoa.

– Aijaa. Oletko varma?

Yori tihrusti piirrosta taas.

– En, se on aika epäselvä.

Hän nakkasi kuvan takaisin paikalleen. Rose levittäytyi kankaalle selälleen. Hänen seppeleensä putosi, ja Yori asetteli sen takaisin paikalleen. Rose riisui hansikkaansa ja potki kengät jaloistaan. Yorin teki mieli nauraa hänen rennolle hymylleen. Sitten hänkin heitti saappaansa ullakon nurkkaan. Hetken mielijohteesta hän otti Rosen hennon valkoisen kengän käteensä ja tutkaili sitä. Hän kokeili sen korkoa sormiensa välissä.

– Täytyy olla rankkaa kävellä näillä.

Rose kohautti olkiaan.

– Noilla leveäkantaisilla voi kävellä koko päivän. Tanssiaisia varten minulla on saman näköisiä kenkiä sekä sirommalla että leveämmällä korolla. Käyn vaihtamassa leveämpiin huomaamattomasti ja sitten seisoskelen seinän vieressä niin pitkään, että jalkani taas kestävät. Kukaan ei huomaa, jos en tanssi.

Yori kohotti kiinnostuneena kulmiaan.

– Niin sinä kai sitten selviät huomisestakin. Syntymäpäiväjuhlistasi siis. On rankkaa olla prinsessa.

Rose hymyili.

– Prinsseilläkin on varmasti taakkansa.

Yori virnisti.

– Niinpä. Meillä ei ole edes haltijakummeilta saatuja erikoislahjoja.

Rose huokasi ja sulki silmänsä.

– Ei niissä ole mitään hienoa, hän sanoi suutaan mutristaen. – Prinsessan vain täytyy olla kaunis, kiltti, ja osata laulaa ollakseen edes prinsessa. Se on vasta lähtötaso. Ja minä en edes pidä laulamisesta.

Yori katsoi häntä yllättyneenä. Kun hän ei sanonut mitään, Rose avasi silmänsä ja katsoi häneen kulmat kurtussa.

– Eikö kukaan muu muka ole sitä mieltä? Rose kysyi. Yori levitteli käsiään.

– Useimmat tytöt tekisivät mitä tahansa ollakseen juuri sellaisia, hän sanoi.

Rosen katse siirtyi kattoon ja hän näytti hetken poissaolevalta, sitten surulliselta.

– Kun minä laulan, se tuntuu siltä, etten pysty tekemään virheitä. Niin kuin olisin loitsun alaisena. Tai niin minä kai olenkin, Rose sanoi hiljaa. – En ole vapaa. Minulta ei kysytty haluanko sellaista, ja joudun toistamaan sitä aina ja aina vain.

Rose hiljeni ja vilkaisi havahtuen Yoria, joka näytti kuuntelevan keskittyneenä.

– Anteeksi. Mitä minä tässä valitan, hän yritti nauraa. Yori pudisti heti päätään.

– Ei, älä pyydä anteeksi. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se tuntuu sellaiselta.

Yori katseli Rosea, ja sitten lattiaa, kuin olisi ollut häpeissään.

– Mitä nyt? En minä halunnut saada sinua masentumaan, Rose sanoi hätkähtäen. Yori nosti katseensa ja hymyili hiukan kireästi.

– Minä vain ajattelin, kuinka minäkin olen ollut kauneutesi lumoissa tänään. Miten näytät yhtä kauniilta, vaikka heittäydyt niittykukkien sekaan, vaikka sotket mekkosi, vaikka naurat täyttä kurkkua. Miten jokainen suortuva joka putoaa kampauksestasi, näyttää laskeutuvan tavallista taianomaisemmin. Ihan kuin sinusta voisi maalata täydellisen taulun, vaikka tekisit mitä. Kuin olisit aina täsmälleen oikeassa paikassa. Ja nyt en tiedä johtuuko se siitä, miten paljon pidän sinusta, vai siitä, että joku muu vain teki sinusta sellaisen lupaasi kysymättä. Siitä, että sinut on tehty hurmaamaan prinssi.

Rose punastui hivenen. Hän olisi saattanut masentua Yorin sanoista, mutta neljä sanaa niiden joukossa pelastivat kaikki muut. Yori ei kuitenkaan tainnut tarkoittaa niitä kysymykseksi, joten Rose ei vastannut niihin. Hän vain hymyili ja sanoi:

– Taitaa olla hyvä, etten ole koskaan tahtonut tehdä mitään kovin pahaa. Jos haluaisin vaikka karata linnasta…, hän keskeytti ja puristi huuliaan yhteen. – No, se ei luultavasti onnistuisi. Loppujen lopuksi taidan kuitenkin olla prinsessaksi aika onnekas.

Yori hymyili, mutta hänkin näytti hiukan surumieliseltä.

– Me prinssit olemme vapaita tekemään virheitä. Meidän täytyy tehdä virheitä, luulisin. Me voimme tehdä mitä haluamme ja siksi meidän täytyy ottaa vastuu myös tekojemme seurauksista. Kun meistä tulee hallitsijoita, ja teemme oikein pahoja virheitä, koko maailma sitten kärsii. Mutta se, että prinsessat ovat täydellisiä, estää kai koko maailmaa syöksymästä turmioon, vaikka emme osaisikaan korjata virheitämme.

Rose huokasi ja hänen hymynsä ja kulmansa vääntyivät vinoon.

– Niinkö paljon meidän varassamme on? Minusta ei ole mukavaa ajatella niin. Antaisin paljon mieluummin kauneuden, kiltteyden ja laulun lahjat sellaiselle, joka haluaisi todella käyttää niitä johonkin muuhun kuin linnan koristamiseen. Ajattelin, että se olisi syntymäpäivätoiveeni.

Yori naurahti pehmeästi.

– Se on kaunis toive, hän nyökkäsi. – Mutta eikö sellainen ajaisi maailman siihen liialliseen täydellisyyteen, jota yrität paeta?

Rose puhalsi ilmaa sieraimistaan.

– Älä sano noin! Juuri kun minä olin tullut sopivaan ratkaisuun. Ei maailma siitä rosoisuuttaan menettäisi, että jonkun toive toteutuisi.

Yori nauroi.

– Kunhan kiusasin.

Rose hymyili leveästi.

– Kiitos. Oikeastaan minua ei kiusoitella liian usein.

Rosen hymy sulatti ilmasta kaiken kireyden, eivätkä he enää palanneet vaikeisiin aiheisiin. Heidän keskustelunsa lentoa ei voinut estää. He saattoivat puhua ruoasta ja säästä oikeasti kiinnostavina aiheina. He saattoivat kertoa sukulaisistaan kyllästyttämättä toisiaan. He saattoivat valittaa hyvillä mielin. He nauroivat itsensä uuvuksiin, ullakon hämärtyessä verkalleen.

– Me taisimme jäädä ilman illallista, Yori sanoi, kun täysikuu loisti jo ikkunasta.

– Emme toki! Minä tiedän, mistä ryöstää tähteitä, Rose sanoi, ja Yori vastasi hänen haastavaan katseeseensa innokkaasti. Niinpä Rose johdatti tämän suoraa päätä keittiön takaovelle, josta pääsi ruokavarastoihin ilman, että kukaan keittiössä työskentelevistä kokeista tai apulaisista näki. He kahmaisivat nopeasti mukaansa sylilliset makkaroita, juustoja, leipiä, mehua ja hedelmiä. Sitten Rose johdatti Yorin takaisin syrjäisiä käytäviä. Lähellä ullakkoa Yori kuitenkin pysähtyi. Rose vilkaisi häneen kysyvästi.

– Luuletko, että kukaan löytäisi meitä aamulla, jos katoaisimme kaikkein korkeimman tornin ullakolle?

Rose tunsi suupieliensä nykivän ja sydämensä kiihtyvän.

– Kyllä, itseasiassa, Rose sanoi. – Joku kiipeää sinne vaihtamaan viiriä syntymäpäiväkseni, mutta… kaikkein pienimmän tornin ullakko on luultavasti turvallinen, se on sopivan syrjässäkin.

Yori nyökkäsi ja kehotti Rosea näyttämään tietä. Tämä mietti hetken, sillä he olivat kulkeneet jo ainakin puoleen väliin korkeaa tornia. Hän ei käynyt pienimmässä tornissa juurikaan. Se oli talvisin niin kylmä, ettei sitä pidetty muulloinkaan kuin varastona. Rose muisti kuitenkin, että sinne pääsi sillan kautta.

Rose oli pian tyytyväinen valitsemastaan reitistä, sillä harvoista paikoista sai niin loisteliaan näkymän koko linnan, kaupungin ja kylien yli satamaan ja merelle. He pysähtyivät hetkeksi ihastelemaan jo miltei pimeää, ikkunoiden valojen värittämää maisemaa. Yorin katse liikahti äkkiä kohti taivasta.

– Näitkö tähdenlennon? hän kysyi innoissaan. Rose pudisti päätään.

– Sääli. Ehkä se olisi kaksinkertaistanut syntymäpäivätoiveesi mahdollisuuden toteutua.

Rose hymähti ajatukselle surumielisesti.

– Ei taida olla vielä syntymäpäiväni, Rose sanoi ja hymyili sitten veikeästi. – Täytän kuusitoista melkein samalla hetkellä, kun kello kumauttaa keskiyön lyönnit. Luulisin, että ne kuuluvat tänne saakka.

Sitten hänen vatsansa kurisi kuuluvasti. Hän nauroi ja Yori hymyili. He jatkoivat matkaansa kohti vastapäisen tornin huippua.

Syötyään itsensä kylläisiksi, prinsessa ja prinssi lekottelivat löytämillään kankailla ja tyynyillä, jatkaen rupatteluaan. Tornin ullakolla oli viileää kevätyönäkin. Tavaraa siellä oli enemmän kuin toisessa tornissa ja heidän löytämänsä kynttilän valo loi jännittäviä varjoja joka puolelle. Prinsessa avasi kattoikkunan, jotta tähdet näkyisivät paremmin. Pian hän alkoi tuntea viiman ja prinssi tarjosi hänelle takkinsa. Pitkään tämäkään ei kyennyt peittämään värinäänsä, joten prinssi ja prinsessa kääriytyivät lähekkäin kankaan sisään, tyynyjen sekaan.

He katselivat toistensa kasvoja pitkään hiljaisuudessa, kunnes Yori sanoi:

– Minä pidän sinusta, Rose.

Rose hymyili hitaasti ja antoi jo aiemmin kuulemansa upota syvemmälle hänen tajuntaansa.

– Minäkin pidän sinusta, hän sanoi. Sitten häntä melkein nauratti. Yori kysyi miksi.

– Tänään minä uskon, että sinä pidät minusta. Jos olisit saapunut vasta huomenna, ja nähnyt minut ensimmäistä kertaa syntymäpäiväjuhlissani, en usko, että olisit koskaan voinut alkaa pitää minusta enempää kuin siitä prinsessasta, jolta huomenna näytän.

– Kyllä sinä tänäänkin näytit oikein todelliselta prinsessalta, kun tapasimme, Yori vakuutti.

– Huomenna näytän vielä enemmän. Kuudestoista syntymäpäivä on aina maaginen, Rose sanoi hiljaa, eikä hymy hävinnyt hänen äänestään. Yori nyökytteli hiljaa päätään.

– Ajattele, jos olisin tullut vain päivän liian myöhään, hän sanoi ja katsoi Rosea syvälle silmiin. Rose vastasi katseeseen ja hänen hymynsä nousi silmiin kuin tähtien tuike. Heidän päänsä lepäsivät jo samalla tyynyllä, eikä heidän kasvojensa välillä ollut paria kämmentä enempää tilaa. Vielä hetken Yorin silmiin katseltuaan Rose oli hyvin valmis sulkemaan senkin välimatkan.

Mutta Rose ei tehnyt sitä, sillä hänen silmänsä osuivat jonnekin Yorin takana. Varjoon, joka ei tuntunut olleen siellä aikaisemmin. Rose kohottautui käsiensä varaan ja säikähti kummallisen näköistä esinettä. Yori katsoi Rosea kulmat kurtussa ja kääntyi sitten katsomaan taakseen. Sitten hän katsoi taas kummissaan Rosea, jonka silmät tuijottivat häntä kuin peuran.

– Mitä sinä pelkäät?

Rosen kulmat kurtistuivat. Hän katsoi esineestä Yoriin.

– Tiedätkö sinä, mikä tuo on? hän kysyi hiljaa. Yorin kulmat kohosivat.

– Etkö sinä ole ennen nähnyt rukkia?

Rose räpytti silmiään ja pudisti päätään.

– Ei meillä… tehdä lankaa, hän sanoi hiljaa.

Prinsessa Belle-Rose naurahti itselleen ullakon pimeydessä ja kohautti olkiaan kaukaisen maan prinssilleen, joka oli saapunut hänen vierelleen hänen kuudennentoista syntymäpäivänsä aattona. Prinssille, joka oli väärässä paikassa.

Silloin ilmoille kajahti keskiyön ensimmäinen lyönti, kuin takatalvi.