Kultainen kristallein koristeltu ketju säkenöi Megin kämmenillä. Hän käänteli korua ja joutui räpäyttämään silmiään aina, kun ikkunasta pilkistävä valo taittui siitä, välähtäen sokaisevana. Ketjussa riippui suuri valkea helmi. Meg kuljetti sormeaan sen sileää pintaa pitkin, mutta hän mietti miltä se näytti.
– Ihan erilaiselta kuin isotädin kaulalla, Meg kuiskasi ääneen. Hän vilkaisi vierellään pöydällä odottavaa lippua ja laski korun käsistään pöytälaatikkoonsa. Laatikko naurahti hänelle sulkeutuessaan.
Isotädin kaulaketju olisi sopinut saumattomasti valkoiseen kotelomekkoon. Meg kiiruhti eteenpäin valkoiset korkokengät kopisten kostean kadun pintaan. Sadetta hän ei ollut huomannut. Heijastus nöyrtyi maan uumeniin.
Liike muodosti sektorin ja Meg astui sisään rikkinäisestä kehyksestä. Kopinasta tuli kirkkaampaa ja liukkaampaa. Meg ei haistanut kahvin tuoksua.
– Tulitpa myöhään, sanoi Hymy. Meg istui siihen viereen.
– Ei se mitään, kun on paikkalippu, Meg tuumasi. Myös aiemmin saapuneet olivat istuneet takaisin.
Megin katse siirtyi näyttämön suuntaan. Hymy katseli Megiä. Punaiset poimut vastassa hävisivät korkeuksiin. Hymykin käänsi katseensa.
Lavalle lensi fenix. Meg katsoi sen värejä ja muotoja. Lintu oli kaunis. Se sai Megin hymyilemään. Fenixin laulu kaikui ympärillä ja Meg kuunteli lumoutuneena sen kauneutta. Fenixin silmät olivat suuret ja syvät. Niiden viisaus muuttui Megissä lämmöksi. Meg katsoi ja kuunteli ja seurasi tunteen liikettä sisällään.
Megin huomio kiinnittyi johonkin vihreään. Se olisi voinut olla ystävyyttä tai kateutta. Vaaleanpunainen pilvi hymyilytti Megiä, mutta sininen näytti niin oudolta, että hän kurtisti kulmiaan.
– Enkeli, Meg kuiskasi sitten. Hän ei ollenkaan huomannut vaijeria. Vähitellen Meg alkoi huomata, että fenix oli edelleen näyttämöllä.
– Minä pidän fenixistä, sanoi Meg Hymylle.
– Tiedän, Hymy naurahti. – Mutta entä noista muista?
Meg nyrpisti nenäänsä.
– En oikeastaan. Fenixkään ei varmasti pidä.
Hymy nyökkäsi vaiteliaasti.
– Mutta en kyllä ihan ymmärrä sitä, Meg tuumi. – Miksi fenix on vain edelleen tuolla.
Meg mietti hetken ja jatkoi:
– Fenix laulaa niin kauniisti. Jossain muualla sitä varmasti arvostettaisiin.
Hymy katsoi Megiä hiljaa.
– Tiedätkö sinä, miksi fenix laulaa niin kuin laulaa? hän kysyi sitten hymyillen.
Meg katsoi takaisin eikä tiennyt mitä sanoa. Hän katsoi taas näyttämölle ja mietti.
– Se tapahtuu uudestaan ja uudestaan.
Kaiken jälkeen Meg kulki ulkona Hymy vierellään. Ilma oli jälleen raikkaampaa. Meg ei ajatellut sadetta, mutta hän katseli hohtavia lätäköitä. Jossain vaiheessa hänen sormensa etsiytyivät kaulalle tavoittelemaan tyhjää.
– Äitisi olisi halunnut, että laitat isotätisi helmen kaulaasi vai mitä? Hymy sanoi. Meg hätkähti. Hänen kätensä valahti kyljelle.
– Niinpä, hän sanoi naurahdus kiristyen.
– Mutta en minä usko, että se pukee minua, Meg sanoi sitten. – Se on niin kevyt ja niin raskas… samaan aikaan.
– Jaa-a, Hymy mutisi. – Minusta näytti äsken ihan siltä, että kaipasit sitä.
– En tietenkään, Meg hymähti otsaansa rypistäen. – Minä olen ajatellut vain… fenixiä.
– Niin… Hymy huokasi. Meg kuuli vain tuulen henkäyksen.
Meg ja Hymy tulivat meren rantaan. Siellä oli kaikki. Majakka, lokit, aallot ja laivat. Suolainen tuuli.
– Olet sinä ajatellut niitä muitakin, Hymy henkäisi.
– Mitä muita? Meg töksäytti, mutta poskille nouseva puna paljasti hänen kuulleen tällä kertaa.
– Kyllä sinä tiedät mitä fenix heidän luonaan tekee, Hymy nauroi.
– Mutta…
Meg yritti torjua väistämättömän. Hymykin tiesi, ettei hän voinut.
– Mutta se on väärin!
Meg löi käden suunsa eteen, sanottuaan ääneen niin pelottavan ajatuksen. Taivas oli täynnä pilviä. 1+1=2… 1+1=2, 1+1=2, Meg ajatteli.
– Hyvyys vain rakastaa jotain muuta kuin itseään, Hymy sanoi. Meg sulki silmänsä.
– Minä ajattelin, että ne muut tulivat niin aikaisin, koska heillä ei ollut paikkalippua, Meg sanoi huokaisten. Häntä melkein itketti. Ei surusta, mutta jonkin painon hän huomasi.
– Ei, Hymy myönsi. Meg sulki silmänsä uudelleen.
– Olen minä katsonut sadetta. Ja tuhkaakin, Meg kertoi Hymylle.
– Tiedän sen.
Hymy hymyili.
– Kyllä minä tiedän, miksi fenix laulaa niin kauniisti, Meg sanoi. – Uudestaan ja uudestaan…
Meg katseli merta ja ajatteli, että jossain syvyyksissä lepäsi simpukka.
– Entä jos taivaalla olisi vain yksi pilvi?
Meg rohkeni nostaa katseensa ylös. Hän saattoi vain arvailla, ennen kuin näki vastauksen. Hän tarttui Hymyä kädestä. Hetken verran Meg ei tunnistanut väriä.