Häntä ei haitannut asua kylmässä paikassa. Aamut sopivat hänelle liiankin hyvin. Jääkukkien loiste ikkunoissa. Jääpuikot, jotka tippuivat vettä auringonvalossa ja huurtuivat jälleen illalla. Kaikki se ravitsi hänen mieltään. Hän piirteli ikkunoihin jäähelmiä.
Aamukahvinsa hän joi miltei liian kuumana. Joskus se oli saanut hänet säpsähtämään, hänen kulmansa kiristymään, ilman näyttämään rakeiselta. Mutta se oli vahvistanut jään olemusta, vahvistanut kontrastia. Sillä tavalla hän oli oppinut rakastamaan sitä.
Hän kutsui itseään Julianiksi ja sinä aamuna hän oli melkein unohtanut sen. Peitto oli liian karhea, ilma liian pistävä, hänen ihonsa liian olemassa. Hän halusi pysyä unessa, kääntyä pois siitä kaikesta, antaa mielensä olla muualla. Hänen jalkapohjiaan kihelmöi enemmän kuin pitkiin aikoihin. Hän puristi jalkansa yhteen, veti ne koukkuun, oli pieni, kerä vain. Yleensä se auttoi, mutta ei tänään.
Hän veti ilmaa sisäänsä niin hitaasti kuin pystyi. Se tuntui rahisevan hänen keuhkoissaan. Ei niin kuin siellä olisi ollut jotakin ylimääräistä, vaan niin kuin ne olisivat olleet liian tyhjät ja samalla liian ahtaat. Ilma ei virrannut niiden läpi vaan jäi vangiksi. Hänen oli pakko päästää se ulos. Mutta hänet oli pakotettu ottamaan se vangikseen yhä uudelleen.
Hiljaisuuskin oli liian hiljainen. Aikanaan hän oli pitänyt hiljaisuutta pikemminkin tasaisuutena, jatkuvana ja rauhoittavana ja ajelehtivana. Vasta tässä talossa, tässä ilmassa, hän oli ymmärtänyt, että se saattoi olla myös tyhjyyttä. Että täällä se oli kovaa ja onttoa, ja juuri siksi se sattui rikkoutuessaan enemmän. Mutta ulkona lauloi lintuja. Siitä äänestä hän piti. Hän keskittyi siihen, ja hengittämään syvemmin ja raskaammin. Se alkoi tuntua helpommalta ja toi kaivattua sorinaa hänen korviinsa.
Hitaasti hän alkoi venytellä sormiaan, varpaitaan, nilkkojaan ja leukojaan. Vaikeina aamuina hän teki sen vieläkin liian nopeasti, liiallisella voimalla tai liian vähällä voimalla. Häntä suututti myöntää, ettei hän aina tiennyt missä vastus oli vähäisempää ja missä voimakkaampaa. Hänen kehonsa tuntui silloin tällöin vain menevän sekaisin ja muistavan sellaiset pikkuasiat väärinpäin. Se ei tajunnut milloin vieras oli tutun vastakohta ja siksi oikein, ja milloin vieraasta oli tullut tuttua, eikä sitä siksi olisi tarvinnut miettiä. Tänään hän ei voisi liikkua liian nopeasti. Hän kuitenkin liukastuisi tai särkisi jotakin.
Hän yritti muistella ensimmäistä aamuaan tällaisessa ilmassa. Miten pakkanen oli laulanut hänen ihollaan, miten maanpäällinen tähtiä oli ympäröinyt hänet. Aurinko oli osunut kaikkialle kirkkaammin kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Sen laskiessa tähdet siirtyivät taivaalle. Hän oli miltei luullut sitä peiliksi, joka heijasti maanpäällisen valkoisen tähtimeren. Tähdetkin olivat niin paljon terävämpiä kuin hän oli koskaan ymmärtänyt.
Sen päivän takia hän oli valinnut pakkasen. Ollessaan hyvällä tuulella, hän rakasti pakkasta. Se sai hänet tuntemaan olevansa enemmän elossa. Kenties mikään muu maanpäällä ei pystynyt siihen niin kuin pakkanen. Vain pitkä talvi sai hänet jaksamaan läpi kesän. Pakkasen kautta hän oli oppinut rakastamaan hellettäkin omalla tavallaan, samalla tavalla kuin kuumaa kahvia.
Pian hänen jäsenensä olivat lämmenneet epämiellyttävästi. Hän työnsi peiton hitaasti sivuun ja antoi viileän ilman laskeutua iholleen. Se ei tuntunut enää suurimmaksi osaksi epämiellyttävältä, vaan raikkaalta, lempeältä, herättävältä. Epämukavuuden hiventen oli parasta vain antaa olla. Sillä tavalla ne katosivat nopeammin, niiden olemassaolon unohti, tai siihen tottui.
Hän odotti, kunnes uskoi olevansa valmis nousemaan. Toisinaan hänen tasapainoaistinsa sekoittui. Silloin, kun hän sattui muistamaan unensa, oli ilmeistä, että ne olivat aiheuttaneet sen. Tänään hän ei muistanut, mutta nousi siitä huolimatta hitaasti.
Kaikki oli hyvin, kun hän nousi istumaan sängyn laidalle. Kaikki oli hyvin, kun hän nousi seisomaan. Maailma oli todellinen, virkeä, kirkas, ja hän oli osa sitä. Hän ei tuntenut itseään vieraaksi.
Sellaisina hetkinä hän joskus teki niin kuin oli nähnyt muiden tekevän. Venytteli, kääriytyi aamutakkiin, laittoi jalkoihinsa tohvelit tai paksut sukat. Se kaikki tuntui tavattoman typerältä. Tänään hän ei edes ajatellut sitä. Hän riisui ohuen paitansa tunteakseen ilman viileyden paremmin, tunteakseen ihollaan jotakin tasaisempaa kuin löysän kankaan. Hän otti askeleen ja kaikki tuntui pysyvän oikeilla paikoillaan.
Paine vain kihelmöi hänen jalkapohjissaan. Se ei ollut koskaan ollut sen pahempaa. Hän pystyi nauttimaan joka askeleesta mennessään makuuhuoneesta käytävään, kävellessään sen läpi keittiöön.
Liikkuminen ei tosiasiassa kuulunut asioihin, joita hän vihasi tässä maailmassa. Kun hän oli oikeassa mielentilassa, se oli hänestä mielenkiintoista, sillä oli ihan omat sääntöstä. Hänestä oli jännittävää ottaa niistä selvää, vaikkei hän halunnutkaan tehdä siitä liian suureellista. Yksityiskohtiin keskittyminen sopi hänelle, pienessäkin liikkeessä oli hänelle tarpeeksi tutkittavaa. Siksi hän oli alunperin alkanut piirrellä ikkunaankin. Se, mikä oli muille vain yksi pieni liike, oli hänelle sarja lukemattomia pieniä liikkeitä. Kuin se mikä oli muille vain pyöreä tasainen pallo, olisi ollut hänelle ainutlaatuinen hiottu kristalli.
Tänä aamuna hän ei halunnut kahvia, ruokaa tai edes vettä. Ei varsinkaan vettä. Joskus sen juominen onnistui tuntumaan maailman tavallisimmalta asialta, mutta toisinaan hän olisi juonut mieluummin vaikka verta. Hän ei tiennyt olisiko vesi suistanut asiat raiteiltaan juuri tänä aamuna, mutta hän oli, vastoin odotuksiaan, saavuttanut seesteisen ja virkeän rauhan tilan. Hän ei halunnut rikkoa sitä.
Hän katseli ulos ikkunasta, jääkukkien läpi takapihalleen. Hän katsoi heikosti hahmottuvan kuvajaisensa läpi. Mutta sitten hänen katseensa kiinnittyi siihen. Hänen kulmansa, silmäluomensa ja suunsa jähmettyivät, kertoivat, että hänen näkemänsä oli taakka. Rauha oli jo rikki.
Ei ollut ensimmäinen kerta kun niin oli käynyt liian helposti. Hän teki niin kuin joka kerta muistojen vallatessa hänen mielensä ja sulattaessa hänen aistinsa. Hän meni ulos jäädyttämään sen kaiken uudelleen.
Hän astui keittiön ovesta, ulos pistävään pakkaseen. Se hyökkäsi hänen iholleen, sukelsi hänen keuhkoihinsa, tarrasi hänen silmäripsiinsä. Pian hänen paljaat jalkansa tunsivat kipua joka askeleella. Hän keskittyi siihen pysähtyessään pienen kukkapenkin eteen.
Se oli merenneidon muotoinen, ja kukkien sijaan sitä koristivat jääpuikot. Hänen sormensa livahtivat hipomaan hänen lyhyiden hiustensa latvoja. Ne olivat jo huurteessa. Itsepäisen lyhyet hiukset. Ne eivät kasvaisi enää koskaan.
Syy oli peittynyt osittain lumeen. Se seisoi puoliksi maassa, keskellä merenneitopenkin pyrstöä. Hän kumartui puhaltaakseen lumen jäätyneen tikarin päältä, mutta pysähtyi. Hän nousi pystyyn tekemättä sitä.
Tikari oli yhtä kuollut kuin sen luoja. Yhtä kuollut kuin se, joka sen oli alunperin pitänyt tappaa. Siitä kaikesta oli kulunut jo sata vuotta.
Hän kyyristyi kuin olisi puhunut jääpenkilleen.
– Katso minua, sisar, hän sanoi. – Minä olen paljon onnekkaampi kuin sinä. Minä teen tämän kaiken paljon paremmin. Ehkä sinunkin olisi pitänyt luopua äänesi sijaan hiuksistasi.
Hetken patsasteltuaan hän nousi ja taittoi penkistä jääpuikon. Hän antoi sen sulaa kielelleen ja jäädyttää makunystyröitään hänen mennessään takaisin sisälle. Pian hän olisi valmis kävelemään pitkin katuja kuin ihminen. Onneksi talvet olivat kylmempiä täällä kuin muualla.